Tästä olen halunnu kirjottaa jo pidemmän aikaa. Asia on ajankohtanen, koska oon ihmissuhteissani päätyny miettimään sitä jatkuvasti. Kyse on kuitenkin niin laajasta ajatusten verkostosta, että sen jäsenteleminen ilman (sähköisiä) kynää ja paperia tuntuu miltei mahdottomalta. Siksipä aion nyt raapustaa, vaikka tämä onkin tosi henkilökohtasta. Eikä tästä valmista tule tällä istunnolla. Ei voi tulla, eikä tarvitsekaan.

Voit toki osallistua, ja toivonkin, että saat tästä itselles virikkeen pohtia aihetta oman elämäsi kehyksissä.

Hae mieleesi oman isäsi kuva. Mieti häntä hetki. Miltä hän näyttää, mitä tunnetta hänen olemuksensa edustaa, mitä hän sinulle viestii ja miten?

Isän vaikutusta tyttären myöhempiin ihmissuhteisiin on käsittääkseni tutkittu paljon. Jo Freud oli vakuuttunut oidipuskompleksista – muistatko sie jotain todistusvoimaista omasta lapsuudestasi? En aio sukeltaa nyt mihinkään tutkimusraportteihin, enkä edes tehdä suoria olettamuksia, vaan ainoastaan kertoa, miltä miusta tuntuu.

Nyt kun olet saanut kiinni isästäsi, omista seuraavaksi hetki kaikille (jos vaan muistat heidät) pojille ja miehille, joiden kanssa olet päätynyt kanssakäymiseen elämäsi aikana. (Jos tykkäät tytöistä, voit miettiä heitä, uskon.) Kuka otti kontaktia ja keneen? Miksi sie kiinnostuit juuri niistä ihmisistä? Miksi et syttynyt heistä, joille näytit hansikasta? Missä vaiheessa suhde lähti nousukiitoon? Missä vaiheessa tuli nokkalasku? Mikä oli viimeinen pisara, entä hekuman huippu? Kenestä ahdistuit eniten? Millaisen ihmisen kanssa lopulta päädyit yhteen? Kuka jäi mieleesi?

Jos asia ei aiemmista teksteistäni ole vielä käyny ilmi, sanon sen nyt: olen sinkku. Huh, melkein ku olisin ilmiantanu itteni jostain. Hassua. Tää elämänvaihe ei ole ollu pitkäkään, eikä siinä ole mitään vikaa. Olen oppinu aika paljon; löysinhän ensimmäisen pitkäaikaisen poikaystäväni jo 14-vuotiaana. En aio nyt mennä sinkkuuden filosofiaan tai siihen, täytyykö ihmisen oppia olemaan yksin, vaan yritän hilautua sinne parisuhdepuolelle.

Kaipaan seurustelua. Haaveilen siitä ihan jatkuvasti. Olen kai heitä, jotka uskoo elävänsä täydemmin toisen rinnalla. Ei kai siinä mitään väärää ole. Mutta miksi sitten olen yksin? Rehellisesti sanottuna, itseäni ylentämättä, olen ihan kunnon tyttö. Mutta ei se olekaan mikään tae ihmissuhteissa.

Olen nyt uuteen kaupunkiin muutettuani törmänny moniin mielenkiintosiin ihmisiin. Hakemalla hakenut ja sitä kautta tavannut – joku on sattumalta tupsahtanu syliini. Tai mie hänen. On muodostunu hyviäkin kaverisuhteita, on unohdettu. Kaikenlaista, mutta ei tietynlaista. Miulle on sanottu kauniita asioita, on pyydetty ulos, on ollu tarjolla asioita, joita oon kaivannu. Mutta mie vaan en oo kiinnostunu kenestäkään.

Uskon kemiaan. Siihen, että jonkun ihmisen seurassa sitä vaan tuntee sellaista vetovoimaa, että mahaan ihan koskee. Ei se kemia mikään mystinen asia ole, mutta vaikea sitä silti on purkaa. Osa sen syistä on nimittäin varmasti ihan tiedostamattomia. Mutta osaa sopii miettiä, ihan vaan päästäkseen paremmin perille itsestään.

Ja nyt siihen isään.

Miun isä oli hankala tyyppi. Ihana, mutta hankala. Hankaluudet johtu enimmäkseen siitä, että se sairastu alkoholismiin, kun olin alakouluikäinen. Eli ei se varsinaisesti isän luonteenlaadusta kerro muuta, kuin että se oli herkkä. Huomaan kuitenki etsiväni miehistä piirteitä, jotka linkitän isääni, olipa se sitten noita piirteitä ilmentäessään humalassa tai ei. Ja ne seikat on kovin ristiriidassa keskenään.

Kaikki naisethan (olettaen, että puhutaan suht terveistä yksilöistä) haluaa tulla kohdelluksi nätisti. Kunnioituksella. Miekin. Mutta silti en voi sietää ”pehmoja” miehiä. Isä piti meille kovaa kuria ja sanoi suoraankin, että kunnon mies on jämäkkä ja omaa auktoriteettia. Huudettiinkin. Se oli ihan tavallista. Kyllä isä oli helläkin, aina suukottelemassa – ja sitä vaadinkin. Että osoitetaan hellyyttä. Mutta tuo kurinpito on outo juttu. Miksi aikuinen nainen haluaa, että joku komentaa ja pitää järjestystä yllä? Olenhan itekin temperamenttinen luonne ja haluan päättää asioista. Mutta silti huomaan kokevani ihmeellistä mielihyvää, kun huomaan olevani niin hassu ja jopa tyhmä, että tarvitsen jonkun opastusta. Ja se joku osaa sen tehdä. Jopa sanoa miulle, että nyt nainen, ruotuun.

Tuo on ehkäpä näkyvin seikka, johon jatkuvasti törmään. Hylkään välittömästi kumppaniehdokkaan, joka asettuu jollain lailla ”alapuolelleni” tai edes samalle viivalle. Sen sijaan haen älyn, huumorin, auktoriteetin, nokkeluuden, taitoalueiden ja monen muun asian alivoimaa. Ja mitä tästä seuraa? Millainen on mies, joka ottaa valtaa suhteessa naiseensa?

On niitä asioita paljon muitakin. Isi opetti, että kunnon miehellä on lyhyt tukka. Se on taitava käsistään. On hyvässä kunnossa. Älykäs. Tietää paljon asioita. Ei viheltele sisällä. Ei lököttäviä vaatteita. Tekee kunnon työtä leipänsä eteen – ehkä yrittäjänä. Ei puhu ruoka suussa eikä jauha purkkaa ku akat. Ei vikise joka asiasta. Nostelee jalkojaan kävellessään eikä hiihdä ku vanhat mummot. Hoitaa hommat eikä jää ihmettelemään, on siis rivakka. Ei filosofisoi turhia. On kiinnostunut ”miesten jutuista”. Ihan älytön ja hullunkurinen lista.

Nyt voidaan hypätä sinne ihmissuhdehistoriaan. No. Tässä olen, joten ei hyvältä näytä. Olen antanu kohdella itseäni huonosti. Olen tarttunu juuri niihin käskyttäjiin, halveksijoihin ja omanapaisiin, ja antanu tehdä itsestäni piian. Kunnes lopulta on sattunut. Viimeisimmän parisuhteen päättyessä ymmärsin jo itsekin, että näin ei voi jatkua. Pistin itse poikki, vaikka olisin halunnu siitä miehestä itselleni – Miehen. Miksi? Miut oli poljettu sängyn jousien väliin pieneen myttyyn. Eikä juuri muuta.

Nyt alan olla aika hyvin tietoinen siitä, että haluan ja tarvitsen eri asioita. Se ”kemia” tuntuu syntyvän joistakin asioista, aito ja pitkäkestoinen hyvänolontunne toisista. Miksi kuuntelen ennemmin sitä vetovoiman ääntä? Miksi ennemmin kehoni viestejä kuin sitä, mitä pää sanoo? Ja mihin sydän luetaan? Sitähän sanotaan, että ”Kuuntele sydämesi ääntä.” Mitäs sitten, jos se sydän on väärässä?

”Turha tässä on isää syytellä – nirso mikä nirso”, voin kuulla jonkun sanovan. En isääni syytäkään, enkä edes yritä väittää, ettenkö olisi nirso. Kyllä olen. Mutta kysynpä vaan, miksi en olisi? Päteekö ihmissuhteissa muka samat säännöt kuin nakkikioskin tiskillä silloin, kun omaa lempparihampparia ei olekaan tarjolla? Pitäiskö muka todeta ”Joo, no laita sitten toi tuplaliha, kun ei kerran sitä kasvispihviä nyt oo. En tosiaan oo kyl lihaa syöny kuuteen vuoteen, ku mulla on näitä eettisiä periaatteita. Ai supervoimakas chilisoosi meni jo – nooo, pistä tulemaan. Oikeestaan oon allerginen paprikalle, mut ihan sama, kai täällä joku osaa elvyttää.”

Ei ihmissuhteissa voi tyytyä vähempään kuin siihen, mitä todella haluaa. Ei kannata. Mie en ainakaan halua olla kasvattamassa erotilastoja. Ja silti haluan naimisiin. Sen Miehen kanssa.

Yhtenä yönä päädyin varsin henkeviin keskusteluihin yhden ystävän kanssa. Naapurin tyttö, joka ehkä lukee tämänkin jutun ja hymyilee hellästi, koska tuntee miut jo ihmeen hyvin. Ja mie hänet, toivon. Mutta kuitenkin. Juteltiin näistä. Tunsin itteni aivan pelleksi. Tottakai se ihminen vielä tulee vastaan, ja tottakai sen sitten tuntee. Ei sitä tarvitse miettiä, kun se osuu kohdalle. (Vaikka onhan niitäkin tarinoita kuultu, että toinen osapuoli vaatii pitkänkin lämmittelyn, ennenku lopulta ymmärtää, että tässä Se Ihminen nyt on.) Valuin baarijakkaralta (pyh, eikä oltu humalapäissämme) lattialle, kun miua ymmärrettiin niin hyvin. Itkin.

Mutta vielä isääni palatakseni. Kyllä isä on opettanu myös sen, mitä en halua parisuhteessani kokea.

Ei alkoholismia. Tietenkään. Ei naisen aliarvioimista. Ei huutoa eikä tappelua ilman oikeita syitä. Ei rasistista arvomaailmaa eikä isänmaan ylitsepursuavaa ihannointia. Ei tekemättömiä asioita. Ei epäilyttäviä kurinpitokeinoja lasten kasvattamisessa. Ei sitä, että paetaan paikalta, kun tilanne menee hankalaksi. Ei lapsille sellaisia asioita, jotka ei lapsille kuulu. Ei lähde kylille 80-luvun farkuissa ja lenkkareissa. Ei rähise ihan turhista ja menetä hermojaan kaikesta. Ei tupakoi. Ei heitä tahditonta läppää, kuten rivoja vitsejä tilanteessa, johon se ei sovi. Onhan noita.

En hae isäni kopiota. Kaipaan sitä, että joku pitää miusta aidosti huolta, mutta haluan, että miun uskotaan pystyvän siihen myös itse. Ja miulla on valmiudet ja halu pitää huolta myös Hänestä.

Toista voi sparrata eteenpäin myös hellyydellä. Muista se, hyvä tyttö. Sitä voi sekä haluta että tarvita – ei tarvitse tyytyä vain toiseen niistä.

Ja nyt ulkoilemaan. Ehkä happi ja mp3:n yntzyntz sinetöi tän aamun ajatelmat.

Ehkä päädyn vielä siihen lopputulokseen, että tässä elämänvaiheessani miun vaan kuuluu olla yksin. Yksin tässä mielessä. Ei mielellään yksinäinen. Ehkä otan etäisyyttä miehiin tullakseni omaksi itsekseni. Ilman isää tai ketään muutakaan.

Ps. Sana on vapaa. Kuulisin mielelläni, mitä sie ajattelet nyt.