Olipa kerran prinsessa, jonka isä oli pienen valtakuntansa arvovaltainen, hyvä kuningas.

Aivan pienenä prinsessa leikki kaiket päivät hovin mailla: hän kiipeili puissa, juoksi koirien ja hevosten kanssa niityillä ja lauloi vanhemmalta väeltä oppimiaan sävelmiä. Hänen isänsä, kuningas, oli melko rikas, joten prinsessa sai liki kaiken minkä halusi. Se ei kuitenkaan ollut syy siihen, että hän rakasti isäänsä, joka hänkin välitti tyttärestään kovin paljon.

Vuodet kuluivat, ja prinsessa kasvoi. Hän ei ollut enää aivan pieni, mutta ei kovin isokaan – ilman muuta lapsi vielä. Erään onnettoman sattumuksen myötä kävi niin, että kuninkaan asema äkkiä muuttui: hänet alennettiin valtakunnan seuraavaksi ylimpään virkaan. Silloin prinsessa ei tosin tiennyt asiasta mitään, mutta hyvin pian hän alkoi aavistella jotain; eihän sellainen voinut olla vaikuttamatta isän, entisen kuninkaan käyttäytymiseen.

Tapahtuman seuraukset olivat perin arvaamattomat: isä alkoi vaatia tyttäreltään enemmän. Hänelle eivät kelvanneet prinsessan leikeissä villiintyneet, vinksinvonksin hapsottavat hiukset, jotka kamarineiti useimmiten kyllä palmikoi kauniisti. Jos isä näki prinsessan maalaavan linnan pihan lehmukset virheellisesti pulleiksi ja kukikkaiksi, valokuvamaisuutta halventaen, hän hermostui ja saattoi hieman huutaa. Kotiopettajar hämmästyi, kun prinsessa kerran tuli itkien matematiikan oppitunnille: edellisellä kerralla palautettu kertotaulukokeen arvosana oli ollut isälle liian alhainen, peräti kahdeksikko.

Prinsessa huomasikin, että hänen isästään oli tullut erilainen. Hänen lempeytensä oli kaikonnut. Prinsessa kuitenkin oivalsi, että voisi palauttaa isänsä suopeuden ja ilon: hänen tulisi vain tehdä asiat oikein.

Hän kuroi aamuisin hiuksensa tiukasti ohimoita myöten niin, että iltapesun aikaan päänahkaa aivan särki. Hän harjoitteli pihapuiden ääriviivoja salassa; piirsi niitä sormellaan peilin pintaa vasten, ajatteli niitä syödessäänkin, kunnes ne piirtyivät paperiin täydellisen tarkkoina. Eikä hän koskaan tehnyt koulutehtäviään huolimattomasti vaan piti huolen siitä, että sai jokaisessa oppiaineessa vain parhaita mahdollisia tuloksia.

Ja isä, entinen kuningas, hymyili tyttärelleen – hyvällä tuulella ollessaan hieman kehaisikin tämän kauneutta metsästysseuransa jäsenille.

Ongelma oli kuitenkin se, ettei isän asema valtakunnassa ollut pysyvä. Häntä ylemmillä tahoilla päätettiin pian, että entinen, jo alentunut virka oli lakkautettava. Niinpä isä, entinen kuningas, joutui yhä heikompiin tehtäviin.

Ja kun entistä kuningasta kohdeltiin näin, hän pelästyi. Se sai hänet vaatimaan tyttäreltään, prinsessalta, yhä enemmän, sillä eihän yksikään hallitsija kestä sellaista, että hänen valtaansa horjutetaan ilman hänen tahtoaan.

Pian kävi niin, että prinsessa saattoi saada isältään riuskan tukkapöllyn, vaikka hänen pehmeä palmikkonsa oli jo aikoja sitten vaihtunut tiukkaan, aina ojennuksessa pidettyyn poninhäntään. Tyttären maalaukset eivät enää kiinnostaneet isää, tai jos hän hetkisen tarkastelikin niitä, sai prinsessa osakseen suoranaista halveksuntaa ja ivapuhetta osaamattomuudestaan. Eivätkä kotikoulun tuloksetkaan ilahduttaneet isää: kun prinsessa kiikutti salonkiin täyden arvosanan kuulustelupaperin, isä hätisti tyttärensä ulos ja kielsi häiritsemästä itseään.

Silloin tällöin prinsessa havahtui öisin hikisenä, sydän läpättäen. Hän ei osannut selittää linnan keittäjättärelle, miksi jälkiruoka oli tänäänkin jäänyt kulhoon kärpästen syötäväksi. Eikä häntä huvittanut enää leikkiä eläinten kanssa niityllä – puumajojen rakentelun ja laulujen laulamisen, moisen kohkaamisen, isä oli kauan sitten kieltänyt.

Sillä nyt, valtakuntansa sijaan, oli hän alkanut hallita tytärtään, pientä prinsessaansa, joka oli vaivihkaa ehättänyt kasvaa nuoreksi naiseksi.

Tuosta liki aikuisesta prinsessasta oli tullut hiljainen, arka ja surumielinen. Usein hän vietti aikaansa isänsä kamarin oven takana istuen, nojaten korvaansa viileää puuta vasten. Uskaltamatta koputtaa hän kuunteli, kuinka hänen isänsä, entinen kuningas, laahusti ympyrää huoneensa persialaismatolla ja itki. Sillä kyllähän isä tiesi, mitä hänelle oli tapahtunut, mutta kamarinsa ulkopuolella hän ei voinut asiaa myöntää – ei koskaan. Se, mitä hänelle oli tehty, ei antanut hänelle rauhaa.

Niin jatkui hovin elämä vuosia ja vuosia, muuttuen sekä isän että prinsessan kannalta yhä kurjemmaksi. Lopulta isän asema oli entisestään alentunut niin monta kertaa, että eräänä aamuna prinsessa löysi hänet pihamaalta, syötäväksi kasvatettavien porsaiden karsinan vierestä. Vieläkin, siinä sikopaimenen keppiin mutalammikossa nojatessaan, isä väisti tyttärensä kysyvää katsetta – saati että olisi suostunut puhumaan hänelle.

Isä ei suinkaan ollut enää vihainen. Sen sijaan hänestä oli tullut vaitonainen, sillä eiväthän sikopaimenet varsinkaan siihen aikaan saaneet puhua korkea-arvoisen väen kanssa. Isä ei hävennyt enää tytärtään vaan itseään. Hän häpesi itseään niin, että siatkin kavahtivat hänen kurjaa olemustaan.

Seuraavana yönä prinsessa nukkui jälleen levottomasti. Hän näki painajaisia ja oli huonovointinen. Miten hovissa kaikki olikin voinut kääntyä niin päälaelleen? Hän päätti tehdä asialle jotain sillä uskoi, että vain hän voisi vielä pelastaa isän, jota yhä kaiken niiden kummallisten ja surkeiden tapahtumien jälkeenkin rakasti niin paljon.

Varhain aamulla prinsessa etsi isäänsä pihamaalta, mutta ei löytänyt häntä mistään. Ennen kokematon huoli valtasi hänet: tätä hän oli pelännyt eniten koko maailmassa, ja nyt se oli totta. Isä oli lähtenyt ja vetäytynyt metsiin. Prinsessa oli jäänyt yksin.

(Tietenkään hän ei koskaan ollut täysin yksin, sillä koko muu hoviväki järjesteli hänen asioitaan, mutta yhtä kaikki prinsessasta tuntui, että hänet oli hylätty – tällä kertaa lopullisesti.)

Sen jälkeen tapahtui paljon asioita, joista prinsessa ei välittänyt puhua.

Mutta vuosien kuluttua hän viimein avasi suunsa ja alkoi puhua sen puolesta, ettei yksikään isä hylkäisi pientä prinsessaansa: ettei antaisi tämän uskoa olevansa jotenkin viallinen tai puutteellinen vain siksi, että isä itse kokee sitä jotenkin olevansa. Sillä vaikka isien asemat valtakunnissa muuttuvat, ovat he aina tyttärilleen kuninkaita, ylimpiä hallitsijoita, joiden arvo ei voi laskea.

Sen pituinen se.