Varsin piikikäs henkilö nousee autosta, kävelee ilman takkia jäisen pihan poikki ja avaa oven. Metallikahva on kylmä ja kirkas, kiillotettu jotakin varten. Henkilö astuu sisään ja haistaa heti, ettei tilassa ole mitään uhkaavaa. Hän vetää piikit sievään suppuun.

Ikkunan alla seisovasta koneesta saa kahvia. Hän tietää, että se saisi hänen kätensä vapisemaan horkan lailla, mutta painaa silti nappulaa. Höyryävä myrkky valuu pahvipikariin ja lämmittää pian hänen sormiaan, jotka lepäävät hänen pienessä sylissään, jonka hän on istuttanut ikkunoiden eteen asetettuun nojatuoliin. Siitä on hyvä tarkkailla edessä aukeavaa hallia.

Tehdastuoreet, kiiltäväpintaiset, seesteisen väriset. Ja ne punaiset. Kaikki puhtaita. Erilaisia pintoja metallista nahkaan ja veluuriin. Kaikki toimivia, säädettävissä, kaikki hallinnassa. Kaikissa kaasu, jonka avulla yltäisi mihin vain. Niissä ei ole mitään, mikä pelottaisi häntä. Hän rakastaa autoja.

Tuossa hallissa hän ei tarvitse piikkimattoaan. Siinä tehtaan ja keski-ikäisen partaveden tuoksuisessa nojatuolissa hän istuu kaksi ja puoli tuntia, hengittäen.

Astuessaan ulos hän virittää sen uudelleen, ilkeän näköisen piikkimattonsa. 

Enää kukaan ei ajaisi hänen ylitseen.