Yksin

Seison keltaisessa väkijoukossa hopeanhohtoinen avaruusasu päällä ja nielen hyeenan sappea kuutio kerrallaan, jääkylmä ruosteinen metalli polttaa paljasta kaulaa. Kaikki näkevät sen, se työntyy pintaan kuvottavana ja kartettavana kuin paiserutto: tuo on yksin, erakko, se on outo, sitä ei kukaan halunnut. Minussa on kaikki maailman taudit, edustan äärimmäistä pohjasakkaa, olen se huonoin mahdollinen esimerkki. Ei minun tarvitse hakeutua nurkkaan, se on ainoa vapaana oleva paikka.

Painan kaiken päälle naamarin, joka saa minut näyttämään ylpeältä, kuin viihtyisin siinä. Se on juuri niin absurdia: huutaa ilman ääntä, ota syliin, ota minut helvetti vie syliin, mutta älä katso minuun päinkään. Älä odota minulta mitään, minä en pysty, mutta ole siinä. 

Ole vain siinä minua varten äläkä koskaan mene pois, lupaathan, mutta tee se varoen: hiivi hiljaa kuin lähestyisit valkohäntäpeuraa, laukaise vasta kun olet varma.

Sillä jos ammut ohi, jää vain kituva eläin, jota ei jälkeensä ole toista. 

Ja minä suljen vetoketjun ylös asti, suljen happiventtiilin ja avaan toisen. Vihreä savu täyttää naamarin, eikä kukaan tungeksi pöytääni kysymään mitä kuuluu. Vihdoin voin hengittää syvään.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli

Kosketustartunta

Olen sairastunut markkinatalouteen.

En enää voi kulkea kaupungilla. En voi katsoa silmiin ihmistä, joka kantaa muovikassissa onneaan. En voi tervehtiä myyjää, jonka tekopirteän tervehdyksen takana lymyää ansa kuluttajaa varten. En voi keskustella kenenkään kanssa, jos hänen silmäkulmassaan ei välähdä ymmärrys kun käytän sanoja systeemi, oletus tai merkityksettömyys.

En voi katsoa itseäni peiliin tuntematta inhoa siitä, että minun on joko oltava tässä mukana tai sitten ei. 

Miten parantaa itsensä sairaudesta, jonka diagnosoiminen ei hyödytä yhtäkään lääkefirmaa – jolle ei sen takia ole sairausluokitusta?

Onko se edes sairautta, jos minusta tuntuu, ettei vika alkuunkaan ole minussa, mutta silti olen se, joka siitä kärsii?

Ja viimeinkin: onko sairautta sellainen, jonka ilomielin tahallani tartuttaisin jopa läheisiini? 

Ehkä se ei tapahdu pisaroiden välityksellä, sillä itkenyt olen jo riittämiin.  

Ehkä koskettaminen on parempi vaihtoehto, mutta sitä ennen on voitettava inho ja vapautettava itsensä eristyksestä, jossa haudon salaisuuttani kuin ruttoa.

Ei oreilleni ole tautiluokitusta. En minä ole sairas. Maailma on.

 

Muoti Päivän tyyli Trendit