Syysaamun ilma viipaloi keuhkot.

Kohtaan sinut taas, jokaisessa hengenvedossa, ja samassa hetkessä sinut riistetään minulta pois.

Pieni koululainen reppu selässä, loputtomasti luottamusta, isän selkä tiukasti katseen piirissä. Sitten pelkkää raikasta syksyn ilmaa, aamukasteesta ja kyyneleistä märkä maa. Uudelleen, uudelleen synnyn ja kuolen, yhdessä ja samassa hetkessä.

Jotain märkää valuu silmäkulmista kaulalle, enkä ole varma, onko se verta, joka nousee jostain sisältäni — ehkä keuhkoista, ehkä sielusta. Pelkään, etten todellisuudessa enää koe sinua yhdessäkään aamussa. 

En tunnista haikeutta pelosta, en kipua nautinnosta. Tiedän vain, että rakastan.

Kymmenen vuotta siitä, kun syksy alkoi merkitä kaiken haurautta, väistämätöntä katoavaisuutta, turhuutta taistella tai takertua.

Onko se kaunista?