Haluaisin kohdata Sinut päivittäin sen samaisen tunteen sävyissä, johon minut puki ensimmäinen kylmä ilta kotimaassa, kotikaupungissa, kaikkien niiden lämpimien, epätodellisten kuukausien jälkeen. 

Kynttilöiden valossa, kun ulkona on jo sysipimeää ja ajatuskin pakkasesta saa painamaan posken tiiviimmin rakkaan rintaa vasten. Tuntuu ihmeelliseltä tulla niin kaukaa niin lähelle, ja sen vuoksi itkettää. Hämmennyksissä elämästä, hämmennyksissä äkillisestä rakkauden tunteesta. Olla siinä, olla poissa, olla takaisin.

Irtautua toisesta tullakseen takaisin äärelle, erillisenä.

Sillä eikö juuri siitä rakkaudessakin ole kysymys?

Toista ei voi omistaa. Ei voi pakottaa jäämään, sulkea häkkiin tai katsella kuin ikkunalaudalle asetettua kaunista kuvaa, jonka tehtävä on toimia vain esteettisenä viihdykkeenä. Ei voi tehdä omanlaisekseen, ei voi vaatia kulkemaan omassa rytmissään.

Voi vain toivoa ja luottaa, että joku niin kaukainen ja erillinen kuin toinen ihminen voi haluta tulla hyvin lähelle, muttei koskaan yhdeksi ja samaksi.