Hän leyhäytti parivuoteen valtavan päiväpeitteen matolle kuin valkean purjeen. Äiti olisi sanonut, että on siinä meillä naisimmeinen, likaselle matolle heittää puhtaan petivaatteen. Hän hiljensi tuon egoilevan äänen ja kiersi kontillaan peiton ympäri, oikoen sen suoraksi. Mokoma mahtui juuri ja juuri yksiön ainoan huoneen lattialle. 

Hän otti peitteen nurkasta kiinni ja taittoi pitkän sivun toista vasten, suoristi sen huolellisesti, taittoi uudelleen ja uudelleen ja lopuksi kertaalleen hieman hankalasti leukaansa vasten; iso peitto oli painava ja hänen liikkeensä rivakat. Hän halusi sen olevan pian ohi.

Kun valkoinen nyytti oli kasassa, hän katsoi sitä hetken ja tunsi voitonriemun häilähtävän sisällään. Tee siitä symboliikkaa, hän kannusti itseään, sinä hölmö pieni tarinanainen.

Sillä käy se näinkin: nukkua yksin leveässä vuoteessa ja taitella sen leveä päiväpeitto, yksin, aivan oman mielensä mukaan, nauttia siitä.

Lakanoiden vetoa joutuisi varmaaankin vielä harjoittelemaan, hän ajatteli, nousi varpailleen ja tunki taitellun peiton piiloon kaapin ylähyllylle.