Lähdön tekeminen ei tosiaankaan ole pelkkää positiivista, kutkuttavaa jännityshykerrystä.

Minua koettelee uusi tunne: itsekkyys. (Tokihan olemme muista ympyröistä jo vanhoja tuttuja — kuka vaatimattomista nyt esimerkiksi perustaisi blogin koskien omaa elämäänsä?)

Nyt saan jatkuvasti kuulla, kuinka rohkea, onnellinen, kaunis, seikkailullinen, rakastunut jne. olen. Kuinka uskallan ottaa askeleita uusiin suuntiin ja tehdä sitä mitä haluan, pelkäämättä (mikä ei siis ole edes totta, ei tosiaankaan).

En minä osaa ottaa vastaan tällaista. En minä voi myöntää, että kiitos, niinpä. Sitten on pakko tyytyä olemaan hiljaa ja hymyilemään tyynenä, mikä mielikuvissani kasvattaa entisestään tuota itsekeskeisyyden sädekehää.

Onhan se lopulta niin väärin tehdä itse omaa elämäänsä koskevat päätökset ja hymyillä, kun on onnellinen. Sietääkin potea syyllisyyttä. Hyi.