Kuluva joulunalusaika näkyy ja kuuluu. Kävelykadun valtavat tähdet ovat syttyneet, ensilumi satoi harmaalle asvaltille ainakin kolmannen kerran tänä vuonna ja kahvipöytäkeskusteluihin ujuttautuvat jouluperinnevertailut. Ja jo ennen tätä kaikkea tuli tavarataloihin joulu. Se taisi olla joskus marraskuun alkupuolella. Tai ehkä jo ennen kalenterin sivun kääntymistä?

On varmasti kovin trendikästä kauhistella kaupallista joulua. Niin minäkin olen jo vuosia tehnyt. Varsinkin siinä punaisenvihreän hässäkän alkupuolella, kun ensi kerran totean, että nyt se on alkanut: halpakauppa mainostaa lahjavinkeillään ja kosmetiikkaosastolla soivat joululaulut. Olivatpa muuten instrumentaalisia tai ei, yhtä kamalaa joka tapauksessa. Mitä vähemmän lunta on maassa, sitä yököttävämmältä se tuntuu. Aloittavat mahdollisimman aikaisin, jotta ehdittäisiin kerryttää mahdollisimman suuri tuotto. 

No onhan se nyt kaikkien arvojen vastaista. Poliittisesta vakaumuksesta riippumatta. Inhottava, inhottava pinnallisuus. Ne lukuisat tyhjät sydämet, jotka tuupataan täyteen pieniä ihania koriste-esineitä, lahjapakkauksia tai vaikka tuoksukynttilöitä. Kunhan jotain, jossa lukee joulu. Tai jos sitä pätäkkää on vähän, niin kyllä silläkin jotain saa. 

Mutta kun aika kuluu, marraskuu alkaa taittua ehtoopuolelleen ja joulukuu lähestyy, minä rauhoitun. Pilkin hakukoneesta saalista syötillä ”kauneimmat joululaulut”.

Ihmeekseni huomasin, että olin kulkeutunut jouluiselle kodintarvikeosastolle ihan vain katselemaan, kiitos. Sen vielä ymmärrän, voisinhan hyvinkin löytää sieltä jotain käytännöllistä lahjaksi äidille, siskolle tai vaikka itselleni. Tai jos ei lahjaksi, niin muuten vain. Ehkä. Ihan oikeasti nimittäin tarvitsisin ne mukinaluset. 

Mutta mitenpä selittyy se, että ajauduin sieltä kattiloiden, lyhtyjen ja tyynyliinojen keskeltä kerroksen ylemmäs, ja löysin itseni hipelöimästä tummansinisiä pusakoita, ihanan pehmoisia pörrösukkia ja kumman villejä boksereita? Hetkinen.

Kenelle minä muka sellaisia lahjoja ostelisin? No en kenellekään. Siitäpä ei olekaan kyse.

Minä menin sinne kauppaan hakemaan itselleni joulumieltä. Ihan ilmaiseksi. Olen kasvanut ohi ”Kaupallinen joulu on perseestä” -kapinastani. Tilalle on tullut jotain muuta.

Haaveilen niin kovasti siitä, että minulla olisi joku, jolle ostaa typeriä pörrösukkia, neonvärisiä kalsareita ja ihanan pehmeitä neuleita, joiden miehentuoksuisiin kauluksiin voisin haudata kasvoni ja mutista, että tiedäthän, että olet arvokkampi kuin yksikään lahja, jonka voin sinulle antaa, mutta silti annan jotain, kuitenkin ennen kaikkea itseni – tässä, ota, ja ota pala tätä suklaata, jota sinulle tein, ja sen jälkeen suutele minua oikein pitkään sillä suklaan makuisella suulla, niin minä riisun sinulta ne villasukat, jotka ihan itse neuloin langasta, joka on sinun lempiväriäsi. 

Sitä minä tässä kaupallisessa joulussa näen. En edes jaksa kritisoida sitä, että onko pakko ostaa jotain niin tuhottomalla rahasummalla, että eikö sitä tunnettaan voisi osoittaa muutenkin.

Ei. Minä haluan nyt riutua tässä kaihossani oikein kunnolla ja vain ajatella, että kaikilla muilla on joku, jolle ostaa sukat. Ja minä kun vielä neuloisin ne ihan itse.