Havahduin. Bussikuski oli alkanut syödä kynsiään. Hän aloitti oikean käden peukalosta, järsi sen kärkeä, otti sormen huuliltaan ja tarkasteli kiihkeästi työnsä jälkeä, jyysti vielä hetken ja siirtyi sitten saman käden etusormeen, siitä järjestelmällisesti keskisormeen. Kun koko käsi oli kaluttu, hän painoi sen päättäväisesti ohjauspyörälle. Sitten hän ei enää malttanut, vaan otti työstääkseen vasemman kätensä paksun, perunamaisen peukalon, eteni siitä etusormeen ja niin edelleen.

Minä hymyilin ilkikurisen ymmärtäväisesti tuon läskin inhimillisyydelle. Bussi heittelehti kaistan laidalta toiselle, sade vihmoi tuulilasiin tuskallisen pieninä pisaroina, eivätkä pyyhkijöiden sulat liukuneet sulavasti.

Katselin ohi kiitäviä koivuja, tai sitä, kuinka me kiisimme niiden ohi. Takanani sievä vanha rouva rapisteli käärepaperia; taatusti tummaa suklaata, matkaeväs perinteen, ehkä tuossa iässä puhtaasti mielihyvän vuoksi.

Ajattelin ajatuksiani. Ne kiertyivät jälleen jatkumoksi, jossa seuraukset asettuivat sievästi syiden perään. Ei epämääräisyyksiä tai konflikteja, vain selkeitä, joskin polveilevia uomia. Elämäni oli tarina, sellainen halusin sen olevan. Ja kaikkien ympärilläni, toinen toiseensa hetkellisesti nojautuen.

Kuljettaja aloitti neljännen kierroksensa. Miten noista sormista jäisi mitään jäljelle? Viikset väpättäen, pullea naama punaisena hän kalusi, miltei näin hikiläiskät, jotka ulottuivat varmasti hänen vyötäisilleen saakka. Järsiminen alkoi pikkuhiljaa hermostuttaa minua. Jäin siihen jumiin.

Taas hän malttoi vain hetken pitää molemmat kouransa ratissa. Oliko hän tosiaan noin helvetin nälkäinen, vai eikö hän vain ollut saanut naida vaimoaan pitkään aikaan? Ehkä työkomennus oli tuntunut loputtomalta, ja nyt oli koittanut kotiinpaluun aika. Siellä irmeli odottaisi, lihamureke liedellä, tohvelit jalassa ja luonnonkihara – ei, huonosti permanentattu, hapsottava hiuspehko irstaasti leuhottaen, kun hänen mäyrämäinen ukkonsa saapuisi kotiin. Kynnet, tai ne, mitä niistä nyt oli jäljellä, raapimattomiksi kaluttuina.

Tajusin menneeni aivan liian pitkälle. Oli pakko vaihtaa paino toiselle pakaralle.

Käytävän toisella puolella istuneet naiset, toinen tyttö ennemminkin, olivat keskenään aivan eri kaliiperia: toinen halpa, nuori ja löysä; toinen kallis, nuorekas (auringon rypistämä) ja kireä, kuin venyttämätön takareiteni. Ei varmasti tyytyväinen seksielämäänsä.

Mielessäni yhytin nuo kaksi, inhottavan kynsimiehen ja pinkeän kyytiläisensä, bussin tavaratilasta; punakan naaman uppoutumasta noiden ehkäpä ulkomailta hankittujen (hänen laukkunsakin oli), pyöreiden rintojen välistä; naisen puremasta miehen sormia, ei niiden päitä, vaan tyviä, sormet, ehkä kolme kerrallaan, koko pituudeltaan letukan tuimassa suussa. Josko ne siitä olisivat rentoutuneet.

Oli aika jättää viattomat vieraat ihmiset rauhaan. Halusin pystyä sanomaan kuljettajalle näkemiin.

Saavuimme keskustaan johtavalle moottoritielle. Olisimme pian perillä, ja minun olisi järjesteltävä asiani kuntoon.

Nostin etusormen huulilleni ja purin siitä pienen palasen sitkeää omaa lihaani. Mutta vain luodakseni tarinalle sointuvan lopun.