Kun minä olin pieni, sain huonoja vaikutteita. Sain niitä tästä maailmasta, oikeasta elämästä, pahoilta ihmisiltä – normaaleilta ihmisiltä.

Kun tämän päivän lapset näkevät vahingoittavia malleja, ne tulevat televisiosta. Eivätkä suinkaan ”koko perheen ohjelmiksi” tituleeratuista saippuasarjoista, vaan vanhoista, historiallisesti ja kulttuurisesti merkittävistä mustavalkoelokuvista.

Tämä kävi ilmi muuan toimesta, jolla pantiin televisiotarjontaa uusiksi.

On hyvä, että lapsia suojellaan. Aina huolenpito ei vain tunnu kohdistuvan siten, että toimilla olisi vaikutusta – ja samalla jotain jää aina tekemättä.
    
Nimeltä mainitsematon fiktiivinen ohjelmasarja, joka on kylläkin pyörinyt ruudussa jo vuosikymmenen verran ja lienee muutenkin miltei jo kulttuurinen helmi, pitää edelleen ohjelmapaikkansa arki-illoissa, parhaaseen katseluaikaan. Ei minuakaan silloin laitettu vielä nukkumaan. Ohjelman katsominen oli ja on edelleen monissa perheissä yhteisen laatuajan viettoa.

Samaan aikaan kaksi pitkien perinteiden mustavalkoelokuvaa siirretään lastensuojelullisista syistä myöhäisiltaan. Elokuvat, jotka näytetään televisiossa kerran vuodessa. Elokuvat, jotka ovat niin pitkiä ja puisevia, ettei lasta saisi väkisinkään istutettua töllön edessä tunnusmusiikin alkutahdeista lopputeksteihin. Elokuvat, joissa kuolema, suru, kirosanat ja ahdinko ovat läsnä – joissa ne ovat todellista totta.

Draamasarjan tunkeutuessa olohuoneisiin on koko perhe vielä hereillä, ehkä rauhoittumassa pian iltapuhteille – heti kun yhteinen iltarutiini, hetki television ääressä – on nautiskeltu. Lapset saattelee unille kostonhimoinen ex-miehen veli, jonka luultiin jo kuolleen; olihan pojan äiti tyrkännyt hänet alas parvekkeelta. Mies ottaa velivainaansa pojan panttivangikseen ja aivopesee tämän luulemaan, että mielipuoli on hänen isänsä. Pikkupojan mieli järkkyy.

Lisää jännitystä tarjoilee nuoren tytön tipahtaminen kaivoon. Tapahtuu yliajamisia. Henkiinheräämisiä. Seksuaaliset suuntautumiset vaihtuvat. Ihmisiä raiskataan. Vauvoja vaihdetaan ja valehdellaan toisen lapsi omaksi, kun oma on oikeasti menehtynyt. Huumeita myydään oman hengen uhalla. Alkoholismia, peliriippuvuutta, velkakierteitä. Identiteettirikoksia.

Lapset leikkivät päiväkodissa olevansa jumissa kaivon pohjalla. Puhuvat unissaan läpi kohtauksia, jotka eivät ole heidän omasta elämästään. Käyvät unissaan ja valveilla läpi asioita, jotka ovat heidän mielelleen liian pelottavia ja vaikeita. Ne eivät kuulu lapsen elämään.

Kuinka moni vanhempi muistaa sanoa lapselleen sängyn laidalla istuessaan, että se mitä juuri telkkarista näit, se ei ole totta? Että se maailma on aikuisten satua? Ja jos aikuiselle tulee mieleen kysyä tällaista, olisiko parasta vain sulkea televisio ”parhaaseen katseluaikaan”, ja ottaa esille oikea lasten satukirja, jolla olisi ehkä lapselle tarpeellista antia kansiensa välissä?

Oikea elämä, joka välittyy muun muassa niistä vanhoista elokuvista, on joskus pelottavaa. Lapsen ei tarvitse katsoa sotaelokuvia; kulttuurimme on paljon muutakin, ja tämänkin osan siitä hän voi omaksua myöhemmin. Mutta entä sitten sadut, joihin lapsi joutuu osalliseksi omassa olohuoneessaan?

Millaisia unia sinä haluaisit lapsesi näkevän? Tunkeutuvatko niihin tosielämän kauhut vai aikuisten sadut, ja mikä olisi pahin vaihtoehto?

Vai voisiko iltaisin vain sulkea television, tulipa sieltä sitten mustavalkoinen sotaelokuva tai ”koko perheen” draama, ja antaa lapsen valita satu?