Miulle tulee aina vuoden vaihtuessa tarve käydä läpi aikaa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Koluta läpi menneitä ja pohtia tulevia. Vaikka koko ajanlaskujärjestelmä onki vaan ihmisen keksimä systeemi, niin kyllä uuden sivun kääntyminen herättää aina ajatuksia.

Vuosi 2012 oli miulle ensimmäinen aidosti elämänmakuinen vuosi. Olin jo muutamana edellisenä vuodenvaihteena luvannu itelleni, että pistän itteni kuntoon. Että nyt riittää räytyminen, asioiden vatvominen ja kärsimys. En halunnu enää kiduttaa itteäni. Se vaati muutaman vuoden, että tiesin, mitä tää päätös tulis käytännössä tarkottamaan. Menneenä vuonna pääsin vihdoin irti kaikista kahleista. Pääsin olemaan se, mikä todella olen.

Olin saanu sen verran maata jalkojeni alle, että uskalsin kokeilla ihan uusia asioita. Olin saanu kiinni uuden kokeilemisen ideasta; siitä, että tuttu ja turvallinen ei aina tarkota hyvää. Että kannattaa kokeilla ihan vaan jo tietääkseen paremmin. Lisäksi se voi poikia, ja usein poikii, jotain hyvää.

Tuon ajatuksen omaksuin lopullisesti eräältä ihmiseltä, johon tutustuin, muistaakseni jo vuoden 2011 puolella. Tuo ihminen anto miun elämään muutenkin paljon valoa, ja toivon, että antaa edelleen, kunhan palaa reissuiltaan. Tutustuin muutenkin moniin uusiin hienoihin tyyppeihin, etenkin loppuvuodesta tuli oikein kunnon suma rakkautta. Ne suhteet toivottavasti kantaa vielä kauas. Ja mistä kaikki oli kiinni? Siitä, että avasin uusia ovia. Sattumista. Ihmisten avoimuudesta uusille asioille. Siitä, että kaikilla näillä on ollu sydämessä sopivasti tilaa. Sopivan muotoinen aukko.

Toisaalta jouduin viime vuonna myös luopumaan monista ihmisistä. Elämä on vieny eri suuntiin. Oon yrittäny todella ymmärtää, ettei sitä vastaan aina voi tai kannata yrittää tapella. Asiat muuttuu. Joskus ainoa ihmissuhdetta ylläpitävä asia on yhteinen historia. Riittääkö se, jos muuta ei ole? Vai ylläpitääkö se vaan joitain negatiivisia asioita? Kenestä lopulta uskaltaa luopua? Näiden miettiminen on tehny toisinaan hyvinkin kipeetä. Oon itkeny ystävieni perään. Eikä se miettiminen ole siihen loppunu. Ne suhteet hakee edelleen muotoaan, enkä oikein tiedä, mihin ne on asettumassa.

Joulun aikaan rakenettiin asioita toiseen suuntaan, kun saatiin yhden läheisen ihmisen kanssa selvitettyä muuan vuosia vanha sotku. Joka sotku on johtunu pitkälti siitä, ettei vaan olla oltu valmiita juttelemaan. Nyt kun sen aika koitti, kaikki tuntu ihmeen helpolta. Kaipaan tuota kaveria, mutta en usko, että edelleenkään voidaan palata entisiin aikoihin. Mutta suuri taakka saatiin silti karistettua niskasta. Erottiin hymysuin ja päällimmäiseks jäi lämpö.

Uutta vuotta juhlin ensimmäistä kertaa muualla ku kotikunnassani. Halusin Jyväskylään, koska toteutin siten taas tätä uutta ajatustani elämästä: Mene sinne, missä voi tapahtua uusia asioita. Kotoa ei tule kukaan hakemaan. Sielläkin on välillä hyvä olla ja rauhottua, mutta miun tehtävä on elää ja kokea. Mukavuus ja turvallisuudentunne saa joskus väistyä.

Sen tarkemmin eilistä puimatta on todettava, että nyt on vähän levoton olo. On outoa olla taas täällä, omassa asunnossa, yksin. Ilman sitä perhettä, joka ympäröi miut joulun aikaan. Täällä on toinen perhe, mutta ne asuu kaikki hajallaan ympäri kaupunkia. Ei oikein tiedä, miten selvästi niille vois kertoo, miten paljon niitä kaipaa ihan jatkuvasti. Yks asia ei nimittäin viime vuonna muuttunu: Oon edelleen se sama ihminen, jota ei oo tehty olemaan yksin.

Varsin kasvattavaa on toisaalta huomata tuollaset seikat. Ja vielä kasvattavampaa hyväksyä ne.

Tälle vuodelle en osannu tehdä lupauksia. Eikä miulla oikeastaan oo mitään odotuksiakaan. Voin itteni kanssa pääsääntöisesti niin hyvin, etten voi olla ku tyytyväinen. Kaikki on niin suhteellista.

En kuitenkaan usko, että alkanu vuosi mitenkään ainakaan pahentaa asioita. Jotenkin on sellanen kutina.