Pari pientä ajatusta isästä

Isänä oleminen ei varmastikaan ole ihan helppoa. Usein kohkataan siitä, millaista on olla äiti kaikkien ”hyvää äitiyttä” koskevien vaateiden keskellä, mutta isiinkin ja oikeanlaiseen isyyteen kohdistuu paljon kaikenlaisia odotuksia.

Oma isäni oli ihana. Miun elämässä ei ole toistaseks ollu toista sellaista ihmistä, joka isän (tai isin, joksi häntä aina sanoin ja sanon edelleen) tavoin osottas rakkauttaan niin suoraan. Se jätti jälkensä. Jossain mielessä oon isäni kaltainen. Eikä se halailun, suukottelun ja kosketuksen matala kynnys varmasti ole ainoa piirre, jonka oon häneltä periny.

Miulta on kysytty usein, miten oon voinu antaa isälleni anteeks kaikki ne hirveydet, joita alkoholismi toi mukanaan meidän perheeseen. Vastaus on, että niin vaan on parempi.

Oon perustellu itelleni, että isäni hyvän isyyden vei lopulta sairaus, jonka edessä isältäni loppui voimat. Lienee mahdotonta olla hyvä isä, jos on menettäny otteensa kaikkeen muuhunkin. Ei se ollu isin vika. Se oli se sairaus. Ei isä olis koskaan halunnu, että sen lapset joutuu kärsimään.

Sitä paitsi oon oppinu isältäni myös sen, että katkeruus syö miestä. Ja naista. Sellasta tunnetta ei kannata kantaa mukanaan. On pystyttävä antamaan anteeksi, ihan jo itsensä ja oman hyvinvointinsa vuoksi. Mie pidän mieleni paljon mieluummin siinä tietoisuuden tilassa, kuinka ihana lapsuus ja hyvät vanhemmat meillä oli. Kaunasta ei kukaan elä.

Näin syksysin sattuu lyhyelle ajanjaksolle monta sellasta päivää, joina tekee mieli sytyttää kynttilä. Miun kohdalla aika moni niistä tuntuu liittyvän isään.

Jotenkin sitä oppii kohtelemaan itseään isällisesti, kun on pakko. Mie kannan mukanani sitä isän hellyttä ja huolenpitoa itseäni kohtaan, koska sitä kaipaan, edelleen. Ja jos se hetkeksi unohtuu, otan sillonkin itestäni isällisen otteen ja sanon, että jumaliste tyttö, nyt järki päähän. Se auttaa.

Se tuntuu melkein siltä, että joku oikeasti edelleen katsoo perään. Ehkä se onkin sitä.