Pieni kohtaus ovensuussa

Toinen kerta viikon sisään, kun käsket minun poistua. Ei nätisti, vaan sillä tavalla ”painu vittuun” -henkisesti.  Kummallakin kerralla olen vain tuijottanut. En saa sanaa suustani vaan jäädyn paikoilleni, ovensuuhun. Pitelen karmeista kiinni, sillä en osaa seisoa kädet lanteillani, varmana paikastani. Ilman puisia pilareita huutosi kaataisi minut kynnykseltä selälleen. Kutistun hyvin pieneksi, ja kaikki voimani valuu sormista ulos, imeytyy sapekkaana talon rakenteisiin. Painu akka vittuun. Ilmeelläni yritän kai kysyä, että oletko tosiaan tosissasi. Ihanko oikeasti haluat, että pian, tästä poistuttuani, et tulisi näkemään minua enää koskaan. Yritän saada sinut myöntämään, että et tarkoita sitä. Ethän. Ethän hylkää. Hartiani vapisevat, samoin polvet. Pakotan hengitystä palleaan, mutta syke pysyy rasituslukemissa.  Kyynelten valuessa poskille näkökenttäni sumenee. En enää erota, kuka huoneessa, edessäni seisoo: sinä vai isä, hän vai sinä. Kuka edes on kuka? Tiedän vain, että olen hyvin pieni, voimaton ja hylätty, toisen kerran viimeisen seitsemän päivän kuluessa. Siinä välissä olen myös kerran kuullut ”rakastan sinua”.  En tiedä, mikä on totta ja mikä sairautta. Voiko sairaus olla niin totta, ettei sitä tarvitse kestää. 

Silti jalkani eivät liiku.