Pieni onni

Noniin, tänään se tapahtuu. Muutama tunti, ja miulla on ah-niin-trendikäs bob hair.

Jännittää niin, että mahaan ihan koskee. Iloisen odottava olo. Tätä tunnetta varten mie ehkä elän.

Se on asia, jonka suitsuttamiseen en kyllästy. Elämänilo.

Kävin tässä yhtenä päivänä yliopistolla lounaalla, yksin. Miten paljon nautintoja ja elämyksiä voikaan yhteen, ihan tavalliseen ruokailuretkeen sisältyä? Ja kuinka moni pitää miua pöhkönä, jos niistä kerron?

Yleensä lounasta mieluiten porukalla, kuulumisia vaihtaen tai vaikka väitellen siitä, onko Facebook hyvä vai huono juttu. (Voi niitä, joilla menee ruoka väärään kurkkuun jo kun joku sanoo ”Eiku mun mielestä kyllä..”, koska niissä keskusteluissa ei tuikeita argumentteja säästellä..) En siis yleensä lähde yksin ravintolaan, en edes opiskelijaravintolaan. Mutta aina kun sen teen, se on jotenkin virkistävä kokemus. Sitä ehtii aistia asioita ihan eri tavalla, kun ei koko ajan puhu (ruoka suussa) tai jaa olemistaan jonkun kanssa. Ainakaan tietoisesti.

Pesusta juuri tullut tarjotin on lämmin.
Salaattilinjaston kipoissa on hurjan paljon värejä ja muotoja. Luonnosta, ne kaikki.
Salaatinkastikkeita on montaa eri laatua, ja ne kaikki tuoksuvat erilaisilta.
Juomat kaadetaan jalallisiin laseihin. Miten hienolta sellainen tuntuu kädessä. Paljon hauskemmalta, kuin tavallinen maitomuki.
Lämpimienruokien vaihtoehtoja saa haistella. Tuoksu kertoo vähintään yhtä paljon kuin ulkonäkö.
Saa ottaa sen verran kuin tahtoo. Saa valita.
Aterimet kiiltää.
Kassatytöllä on kaunis hymy.
Leipäpöydän ruisleipä on lämmin, rasva (mitä tänään saisi olla?) sulaa sen päälle. Tulee mieleen mummo.
Saa laittaa ketsuppia ihan mihin ruokaan tahtoo.
Salin valtavista ikkunoista paistaa aurinko. Terassillekin voi mennä jo. Saa valita.
Ei tarvitse ahtautua perimmäiseen nurkkaan ja vallata koko pöytää. Voi mennä keskelle ruokasalia, istua keskimmäiseen tuoliin.
Ei ole pakko lukea jotain aina, kun syö yksin. Voi kokeilla, miltä tuntuu istua pöydässä ilman suojamuureja. Lehti saa jäädä laukkuun.
Joku kokee sopivaksi kysyä, saako vastapäätäni istua. Saa olla hiljaa koko ruokailun ajan, mutta silti syödä yhdessä.
Pöytä täyttyy hiljalleen. Poimin ihmisten keskustelusta kokemuksia, jotka jaan heidän kanssaan – omassa päässäni. Aina ei tarvitse sanoa ääneen.
Kana on hyvää. Porkkanaraaste juuri sopivan kosteaa. Ruisleivässä on siemeniä, jotka rapsuu hampaissa. Piimä on ihanan paksua ja hapanta. Lautanen on kukkuroillaan. Tiedän syöväni terveellisesti.
Vastapäätäni istuvan tädin selän taakse istuu mukava poika, jonka kanssa olen jutellut aiemmin. Vähän ujostuttaa, en uskalla moikata.
Saa katsella vieraita ihmisiä ja miettiä, keitä he ovat ja mitä heille kuuluu. Mutta ei sitä poikaa.
Vatsa täyttyy. Saa käyttää tähän enemmän aikaa, kuin yleensä. Aikaa on.
Nainen jää istumaan pöytään vielä syötyäänkin. Ei ole kiire, eikä tunnu vaivaannuttavalta.
Saa kiittää tiskareita hyvästä ruuasta, ja vastaukseksi saa hymyn.
Joku pitää ovea auki ja odottaa, että ehdin kohdalle. Kiitän ja hymyt vaihtuu taas.
Ulkona aurinko hellii. Tuntuu ihan kesältä. Kuulokkeissa soi jotain, joka hymyilyttää. Hymy jää päälle.

Onnea on pienissä asioissa. Joskus harmittaa kun mietin, mitä kautta oon ne oppinu näkemään. Miksi se vaati sen kaiken? Eikö voisi syntyä niin, että silmät vaan näkis ne ilot?

Toisaalta aika absurdia. En selvästikään olis minä, en ilman sitä kaikkea.

Tääkin vatsanpohjassa kutkuttava jännitys puhtaasti siitä ilosta, ettei ihan tiedä, mitä kaikkea päivä tuo tullessaan. Riemu siitä, että on elossa ja kaikki on suhteellisen helppoa. Isoista asioista iloitsemisessa ei ole mitään vikaa, niistä tulee iso ilo. Mutta sen muun ajan voi käyttää niistä pienistä hihkumiseen.

Miksei?