Postia menneisyydestä

Hyvä Minä varhaisaikuisen vartalossa,

mitä oikein olet käynyt taas sekoilemaan? Etkö tajua, että olet luisumassa siihen samaan tekaisemaasi tyhjiöön, jota juuri syksyllä lähdit tietoisesti täyttämään — siinä onnistuitkin? Oliko se onnistuminen todella niin hetkellinen, kuin miltä tilanne on alkanut näyttää?

Miksi kuvittelet, että sinun ainoa tehtäväsi maailmassa olisi hankkia hyväksyntää toisilta? Ja miksi oikein pyrit siihen niin kuin näytät pyrkivän? 

Ei sinun tarvitse loistaa. Ei paperilla, ei ulkoisesti. Jos et käyttäisi rimpuiluun niin paljon aikaa, sitä vapautuisi muuhun.

Kuulepas sinä iältäsi varhaisaikuinen Minä, Sinun pitäisi ennen kaikkea oppia pitämään itsestäsi. Jos odotat, että muut kohdistavat Sinuun positiivisia tunteita kun sitä yrittämällä yrität, et koskaan tule tyytymään mihinkään. Voit tehdä sitä loputtomiin, etkä silti saavuta sitä, mitä todella haluat: itsekunnioitusta.

Kanavoit tyytymättömyytesi lähipiiriisi. Sanot, että Sinua ei rakasteta tarpeeksi. Itket, ettet ole minkään arvoinen, jos muut eivät osoita nokkeluutesi, ystävällisyytesi, ja mikä huolestuttavinta, kauneutesi vaikutusta heihin. Milloin Sinusta tuli niin pinnallinen? Miksi huoraat tuolla tavalla? Et Sinä voi olla riippuvainen muiden antamasta, ehkä näennäisestä arvosta. 

Sinun olisi jo vihdoinkin aika rakentaa sitä itse. Luottamusta. Et voi enää muuttaa sitä aikaa ja niitä kokemuksia, joiden ääreltä minä täältä lapsuudestasi Sinulle puhun. Mutta usko: mikään täällä ei enää muutu, eikä muiden syyttely siksi auta mitään. Sinun on itse toimittava, ja mitä pikemmin sen teet, sen parempi, sillä asia, jota eniten pelkäät, liittyy tähän. Mitä kauemmin odotat, sitä lähempänä se on: katkeruus. Sinä elät elämääsi itse, senkin valopää, eikä kukaan muu tule koskaan Sinua millään mittaamaan. Ei siten, että sillä olisi väliä, kun tilit lopulta tasataan.

Miksi hukkasit sen hienon oivalluksen, jonka syksyllä sait? Muistelepa hetki. Silloin kirjoitit jotain sellaista, kuin ”Kaikki on mahdollista”. Sinä aloit hiljalleen uskoa siihen, että Sinusta pidetään ihan tuollaisenaan — että kelpaat. Sinä säteilit. Rakastit. Sinä nautit elämästäsi. Mikset olisi sellainen aina? Mikä Sinua oikein pidättelee?

Ja mitä tulee tyytymättömyyteesi tähän arkeen (kyllä, pidät siitä, vaikka sanana sitä toisinaan kavahdatkin): kukaan ei muuta sitä Sinun puolestasi. Jos arvojesi toteuttaminen on sinulle tärkeää, mikset tee niin? Otan esimerkin. Sinä haluat rakkautta. Haluat sitä, että ihmiset ympärilläsi ovat iloisia, että teillä on jaettavaa. Voitte olla toisillenne avoimia ja tukeutua toisiinne monenlaisissa tilanteissa. Millä logiikalla sitten pakenet heitä? Miksi sulkeudut kotiisi, juot yksin mustan kahvisi isosta mukista ja huokaat että ihanaa, kun ei tarvitse altistua kenellekään? Minäpä kerron Sinulle: Sinä pelkäät. Sinä pelkäät, että muut näkevät heikkoutesi. Pelkäät, ettet jaksakaan aina olla sitä, millaiseksi itsesi toivot.

Miksi välttelet itsessäsi sitä, minkä otat avosylin vastaan muilta? Suorastaan hamuat tilanteita, joissa voit olla jollekulle se tärkeä tuki, johon nojata. Ja sitten kauhistellen ajattelet tilannetta, jossa purskahdat itse itkuun. Hullu, hullu, hoet itsellesi ja painat taas oven perässäsi kiinni. Ei sinun tarvitse olla yli-ihminen. Sinä olet Sinä. (Ja minä, mutta se on monimutkaista, ei mennä siihen.)

Onnittelen Sinua kuitenkin siitä, että nielit kunniasi ja päätit sanoa kesätyön tarjoajalle ”kiitos, ei”. Kesällä sinulla on aikaa, tilaa, hiljaisuutta tai melua, ihan miten tahdot. Mieti siis, mitä oikeasti haluat ja miten voisit tätä haluasi toteuttaa. Ei Sinulla ole sen kiireempi, kuin millaiseksi tämän elämän rajallisuus aikasi määrittelee. Jos käytät sen murehtimiseen, olet valinnut sen itse.

Ei Sinulla ole mitään hätää. Rakasta, rakasta, rakasta, rakasta itseäsikin, ja sinua rakastetaan.

Kunnioittavasti, hellällä määrätietoisuudella,

lapsuutesi Sinä, joka toivoo, että muuttaisit äänen kellossasi, sillä kukaan muu ei siihen puolestasi pysty