Puhutko puntilla?

Miua sitten kismittää.

Tykkään kyllä tavata ihmisiä ja höpötellä heijjän kanssaan – koen sen savolaisen sieluni perusominaisuudeksi. Mutta en mene toteuttamaan tätä luonnettani kuntosalille.

Miksi siellä pitää alottaa keskusteluja musiikkimausta, koulutustaustasta tai kesätöistä? Miksei voi vaan antaa ihmisten rauhassa treenata? Oletan, etten ole ainoa, joka maksaa punttivuorosta nimenomaan kuntoillakseen. Lähdetään nyt vaikka siitä, että jos tekee mieli sosiaalisoitua, voi rahdata itsensä vaikka kirkonkylän torille ja hymyillä ihmisille. Ihan ilmaiseksi vieläpä.

Ei riitä, että tuijottaa tuikeana lattiaan tai sykkivään hauikseensa. Sarjojen välinen tauko riittää merkiksi kanssa”kuntoilijalle” – haa, nyt isken! Ja siinä menikin se hengitystekniikka..

Kaiken lisäksi koen syyllisyyttä näistä tunteistani. Onko oikein toivoa, että toinen vaan pitäisi turpansa kiinni, jotta mie saisin keskittyä itseeni? Kuulostaa aika kammottavalta.

Eikä tässä vielä kaikki. Nyt, kun olen ilmaissut ”halukkuuteni” keskusteluihin, samainen setä on alkanu ilmaantua puntille jok’ikinen aamu samaan aikaan kanssani. Ja aina riittää juttua. Ai että!

Äsken lähtiessäni kiitti vieläpä seurasta. ”Joo kiitoskiitos hei.”

Pirskatti. Pitää ehkä siirtyä takaisin Treenaan keskittyneesti kuulokkeet tiukasti korvissa, joten en ole käytettävissä -metodiin. Se vaan on niin hankalaa, kun piuha on koko ajan tiellä.

Post scriptum: Odotan mielenkiinnolla sitä päivää, kun kieleni sotkeutuu sauvasekoittimen terään ja menee poikki. Tai irtoaa edes muutama palanen ja veri lentää niin, että roheiinipirtelössä on kauniita, punaisia sattumia. Mansikanretaleiden lisäksi siis. Miksi sitäkin pitää nuolla?