Pyhä tollelaisuus ja kirottu-siunattu metakognitio

Ihminen on tunnetusti siitä erikoinen olento, että sillä on kyky ajatella. Vielä ihmeellisempää on tämän lajin mahdollisuus, jollei peräti taipumus, omien ajatustensa ajatteluun, metakognitioon.

Toisinaan se on hyvin harmillista.

Oon nyt parina iltana lueskellu tuota jo mainitsemaani Tollen Eckhartia, Läsnäolon voimaa. Se on avartava kirja. Suosittelen ainakin sellaiselle, jolla on muutenkin taipumusta jatkuvaan itsereflektioon ja kaiken muunkin tulkintaan. Siis niin pitkälle vietyyn tulkitsemiseen, että se ehkä jopa rassaa normaalia elämää, ja tekee asioista toisinaan liioitellun vaikeita.

Tuon maailmalla mainetta kahmineen teoksen pääsanoma taitaa olla, että jokainen pystyy valaistumaan oman ”Olemisensa” suhteen. Siis ihmisen on mahdollista päästä eroon orjuuttavien ajatusten kahleista, ja oppia aistimaan oman olemisensa onni. Ja tuon autuuden tulisi olla riippumaton ajasta, paikasta – ja mikä hämmentävintä – tuolla hetkellä päässä jylläävistä ajatuksista ja tunteista. Ne on nääs ohimeneviä, äärimmäisen subjektiivisia ja sikäli, noh, täysin joutavia.

Nuo ajatukset ajatuksista ja niiden joutavuudesta on jokseenki auttanu miua käsittelemään omaa mieltäni. Kuulun nimittäin niiden onnettomien onnellisten joukkoon, jotka murehtii, haaveilee, huolestuu, ennakoi, panikoi, intoilee, on onnellisia, katuu jne. ihan koko ajan. Tasaista jaksoa ei olekaan. Ja lisäksi kuulun niiden onnellisten onnettomien joukkoon, jotka jatkuvasti tulkitsee näitä olotilojaan. Tolle sai miut ottamaan käyttöön vielä yhden lähestymistavan oman pääni sisältöön: kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Taidosta havainnoida omia ajatuksiaan voi siis olla jotain hyötyäkin. Sen voi kääntää voitokseen.

Oon vielä kehittymisen tiellä tässä oivalluksessani. Harjoittelen sen toimeenpanemista jatkuvasti. Se on helvetin vaikeaa, mutta tavallaan myös jännittävää.

Sanotaan nyt vaikka, että istun luennolla, ja pintaan yrittää puskea jokin nimeltä mainitsematon vanha ajatusten oravanpyörä, jonka tiedän erittäin haitalliseksi. Otan käyttöön Tollen ohjeet. Se tapahtuu näin:

Astun itseni ulkopuolelle. Nousen oikein kunnolla yläpuolelleni, ja annan katseeni langeta niskaani, joka on niin paljas, niin heiveröinen. Katselen, kuinka hengitykseni kiihtyy, kun hermostun. Sormet alkavat nykiä, tarttuvat ehkä kännykkään tai kalenteriin tai ihan mihin tahansa. Huomaan, että ympäristö ei ota reaktioihini mitään kantaa. Kaikki on aivan ennallaan, vaikka juuri minun sisälläni myllertää. Hämmennyksekseni jopa minä olen siinä, yhä edelleen, vaikkakin pienessä hetkessä aivan sekaisin päästäni.

”Älä tuomitse itseäsi”, sanoo Tolle, ”tarkastele vain.” Tässä teen kuitenkin pian poikkeuksen. Alan arvottaa omia päänsisäisiä liikkeitäni:

Näen itseni niin pienenä kaiken keskellä. Heiveröisyyteni ja viattomuuteni aivan häkellyttää. Miten tuo olento voikin olla niin herkkä kaikelle ympärillään tapahtuvalle? Eikö se näe, kuinka välinpitämättömästä maailma suhtautuu sen tunnekuohuihin? Eikö se ymmärrä, ettei niillä lopultakaan ole mitään väliä? Kaikki soljuu eteenpäin, vaikka tuo ajatusten betonimylly katoaisi tässä hetkessä olemattomiin.

Sanon itselleni: voi sinua höperöä. Sysää pois nuo turhat vatvonnat. Etkö huomaa, että teet sitä taas, kiertyen siihen samaan rihmaan, josta olet juuri vaivoin pyristellyt irti? Päästä irti. Päästä irti.

Ja sitten hengitän syvään. Suljen ehkä hetkeksi silmäni, ja yritän tehdä sen, mihin Tolle kehottaa. Kuuntelen keuhkojeni puhinaa, kaulassa tykyttävää sykettä. Kuljen solisluiden yli sormenpäihin ja sieltä vyötäröä pitkin varpaisiin, joita puristan sykkyrään pari kertaa. Siellä ne ovat, miun olevaisen ruumiini osat. Kaikesta huolimatta.

Ja pian helpottaa. Tasoitun. Ainakin vähän. Pääsen sen hetken yli.

En kuvittele, että miusta vois koskaan tulla mitään zeniläisen tyyntä mind masteria. Miun persoona, luonne ja temperamentti on sellaiset, että en pysty siihen. Enkä edes halua pystyä. Koska nykyään ihan oikeasti ajattelen niinkin, että on hienoa olla minä. Juuri tämmönen, joka ottaa elämänsä välillä ihan liian raskaasti, ja muutaman minuutin päästä kaikki on ehkä aivan orgastisen ihanaa. Ei se aina helppoa ole, siis olla tunteiden tuuliviiri ja usein vieläpä itse puhaltaa vauhtia siihen kapineeseen, mutta ne hienot hetket ehkä paikkaa ne ajoittain kohtaamani montut. Oikeastaan, miten osaisin edes elää sellaista elämää, jossa mikään ei tuntuis oikein miltään?

Tunnustan, menin taas ääripäihin. Siis joko kaikki tunteet ja voimakkaina sittenkin, tai ei mitään. Ei sen niinkään tarvitse olla. Siksipä harjottelenkin. Tolleilen. Jotta voisin halutessani vähän loiventaa niitä huippuja ja aallonpohjia. Tai ainakin niitä aallonpohjia.

Mikään ei nimittäin ehkä ole hienompaa kuin se, kun tuntee olevansa nousuhumalassa omasta elämästään. Se on sitä metakognition nautintoa: sinä ihana ihminen, miten onnellisia ajatuksia päässäsi liikkuukaan. Et taaskaan tiedä, mistä se kumpuaa, mutta anna mennä. Parasta se on juuri noin, kun se vaan tulee.

Metakognitio jää ymmälleen, kerrankin. Se ei edes pyri tulkitsemaan, miksi jalat irtoaa maasta. Se on siltä varsin viisas teko.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *