Pyhäinpäivänä Nangialaan

Tänään on suomalaisessa rakastamisen kulttuurissa merkittävä päivä. Monissa kodeissa sytytetään kynttilä edesmenneen muistolle. Meille se on kai jotenkin ominaista, on ainakin ennen ollut. Voisiko se johtua historiasta? Sodissa veljiään ja siskojaan menettänyt kansa osaa laskeutua hartaaseen kaipuuseen.

Miulla ei ole hirveitä antipatioita halloweenia kohtaan, enää. Muistan, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran joskus ala-asteella. Sillon se tuntu oudolta, jotenkin väärältä. Riettaalta, hävyttömältä. Meillä oli kotona poltettu kynttilää, ja nyt jossain riekuttiin naama maalattuna kerjäämässä karkkia. Olin tottunut vähän toisenlaiseen tunnelmaan. Juuri siihen maanmiesten kaipuuseen, kunnioittavaan hiljaisuuteen.

Nykyisellään miusta ois ihan hauska viettääkin syksyistä juhlaa naamiaisteemalla. Mutta zombeja en ymmärrä edelleenkään. Elokuvien kauhuhahmot vielä menettelee – tänä vuonna olisin halunnut olla se tyttö The Ringistä. En leikkiäkseni elävää kuollutta, vaan ollakseni joku muu. Selvästi kuvitteellinen hahmo, mahdollisesti vähä pelottavalla tavalla.

Mietin tänä aamuna, voisinko varovasti imuroida, vaikka onkin pyhäpäivä. Lattialla oli niin paljon hiekkaa, että oikein ratisi varpaissa. Mietin, olisiko törkeää pitää meteliä tällaisena päivänä. Sitten kuulin taas päässäni isäni sanat:

”Ei ne kuolleet siitä varmaan häiriinny.”

Niin. Melkein nauratti. Toisaalta, eipä täällä yleensä mitään kuolleiden eteen tehdäkään, vaan elävien. Ei hautajaisissa kuollutta niinkään surra – myöhän uskotaan, että kuolleella on asiat paremmin. Omaa ikäväänsä ihmiset itkee. Ja lähimpien omaisten ikävää. Empatiasta heitä kohtaan.

Imuroin hiekat lattialta ja sytytin isälle kynttilän. Ja ukolle, sedälle, isotädeille. Sille pienelle sukulaistytölle, jota en ehtinyt tavata. Ystävän vaarille, joka kuoli ihan hiljattain. Kaikille, jotka ikävöivät.

Käytiin muutama viikko sitten katsomassa Veljeni Leijonamieli -teatteriesitys. Istuin opiskelukaverini vieressä. Saadaan aina aikaan kunnon pedagogiset paatostelut – hän on koulutukseltaan sosionomi ja mie lastentarhanopettaja. Ei yllättänyt, että päädyttiin pohtimaan kuolemaa, kuoleman esittämistä, kuolemaa ja lasta ja mielikuvia kuolemasta.

Todettiin, että teatteriesitys oli kyllä hetkittäin pelottava. Traagisen kuolemansa jälkeen veljekset pääsivät Nangialaan, minkä jälkeen selvisi, että on vielä ainakin yksi askel eteenpäin – Nangilima. Hetken se tuohdutti. Noinko sitä vain hypellään tasolta toiselle, Nangialasta paratiisinomaiseen Nangilimaan itsemurhan avulla? Mitä lapsi mahtaa ajatella siitä?

Astrid on ollut rohkea monien tarinoidensa kanssa, eikä Veljeni Leijonamieli tee poikkeusta. Nykyään ei enää törmää tuollaisiin lastenkirjoihin, Lindgren on miusta aivan oma lukunsa. Mutta lopulta tarina ei ole mitenkään todellisuudesta vieroittava, tai anna kuolemasta ”vääriä” mielikuvia. Miksei?

Koska ei aikuinenkaan tiedä, mitä kuolema on tai mitä sen jälkeen tapahtuu. Kuolema kuuluu jokaisen elämään, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Lapsi kohtaa kuoleman elämässään ihan siinä missä aikuinenkin, ja hänen mielessään herää kysymyksiä, jotka hän toivottavasti esittää ääneen. Aikuinen saattaa ja hänellä on oikeus vastata niihin totuudenmukaisesti: Minä en tiedä, mitä sitten tapahtuu. Nangiala on yksi vaihtoehto, eikä minusta huono sellainen.

Äiti kertoi, että mie ja sisarukset ei pienenä haluttu kuulla Veljeni Leijonamieltä iltalukemisena. Eikä äiti sitä sitten lukenut. Meidän elämään kuolema oli tullut niihin aikoihin ”ihan oikeasti”. Ukko oli maannut sydän kouristellen huoneensa lattialla ja joku isotädeistä oli sanonut, että nyt sillä meni pissitkin housuun. Seuraavana aamuna kysyin mummolta puurolautasen yli, että kuoliko ukko. Mummo sanoi, että kuoli. Niin yksinkertaista se oli. Ei Nangialaa. Mutta sen jälkeen siskoni ja mie piirrettiin monta kuvaa ukosta taivaassa.

Ja miksi tämän kaiken selitin on se, että tavallaan miulla on syy kuolla. Vaikka pelkäänkin sitä eniten tässä elämässä, kuolemaa. Herään toisinaan edelleen öisin hyperventiloiden. Mutta silti, sittenpähän se selviää, elämän suurin mysteeri.

Ehkä nään siellä isän.

Sitä ennen kynttilä on merkkinä siitä, että jollekin on selvinnyt jotain, joka meiltä on vielä näkemättä.

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *