Pysy aina

 

Kuka on perheen ehdoton silmäterä? Vielä sittenkin, kun on kasvanut ohi kaikista muista, katselee naisiaan vähintään yhtä päänmittaa korkeammalta, vielä eilen niin pellavaiset hiukset heidän hapuilevien sormiensa ulottumattomissa?

Pikkuveli.

Hän on se, josta meillä kaikilla on huoli, vaikka hän elää jollain mittapuulla ehkäpä täydemmin, kuin yksikään meistä.

Hän on se, jonka eteen kiikutamme rakkaudella väsäämiämme voileipiä, kun hän sukii tukkaansa peilin edessä ja kiiruhtaa omiin rientoihinsa, eikä ehdi syömään.

(Tässä eräänä päivänä tarjosin paistamiani vohveleita. Hän taittoi yhden kaksin kerroin ja alkoi pupeltaa. Kysyin, eikö hän käytä edes hilloa nykyään. – Ei ehdi. Minä siihen, että voi nyt saakeli, vohveli ilman hilloa ei ole mitään. Vapisevin käsin kaivan laatikosta kiireesti lusikan, jääkaapista hänen lempihillonsa, tai sellaiseksi olettamani, jotta varmasti ehtisin tehdä sen, ennen kuin hänelle tulee liian kiire. Hän levittää vohvelin tottuneesti eteeni, kuin olisin aina ollut hänen hovipalvelijansa, ja odottaa, että saan hillon läiskittyä siihen. Sitten hän hotkii vohvelin. Eikä hän koskaan sano kiitos, koska hänen ei tarvitse.)

Hän on se, jonka herätyskello soi aamulla ensimmäisenä. Ja toisena. Ja kolmantena. Siihen mennessä kaikki muut ovat jo hereillä, mutta hän nukkuu yhä. Jos jollakulla on hänelle jotain asiaa hänen nukkuessaan, sillä ei ole väliä – hän ei herää, vaikka huoneessa järjestettäisiin kokonainen valituskonsertti. Ja me olemme huolissamme: mikä sitä nyt vaivaa, kun se vaan nukkuu? Onkohan se ihan terve? (No eihän se ole.) Mutta kun hänen esimiehensä soittaa, hän on kahdessa sekunnissa täysin hereillä, valmiina töihin.

Ja hän on se, joka eräänä iltana koputtaa oveeni, kun olen kerran sanonut hänelle, että olen siinä. Ja sitten hän alkaa puhua, eikä siitä ole tulla loppua. Se tyttö ei ymmärrä, että hän rakastaa, oikeasti. Ei hän sitä sanaa sano, tietenkään, mutta se leijuu neuvottomana välillämme ja saa minut miltei itkemään. Meillä on jotain yhteistä taas, ja hän tietää sen, myöntää sen. Kunpa voisin tehdä jotain. Tämä luottamus on sellaista, jota en ole kokenut vuosiin.

Ei sitten sen, kun kannoimme salaa metsähiiren karkkilaatikossa makuuhuoneeseen ja toivotimme kirkkain silmin hyvät yöt. Valvoimme peiton alla ja uhmasimme selkäsaunaa. Uimme kotirannassa kunnes kaikkien huulet sinersivät ja väpättivät niin, että naurukin kuulosti hukkuvan henkäyksiltä. Olimme isää piilossa portaiden alla. Keksimme leikin, joka jatkui päiväkausia, kunnes se kiellettiin pihalle yksi kerrallaan ilmestyneiden rakennelmien takia. Rakensimme peltoon jäisen kourun, jossa liukuri luisti uskomattoman hyvin.

Vie aikaa siivota muistoista huuto, takaa-ajot, rumat sanat, uhkailut. Hiustukot ja raapimajäljet. Se pelko, jota niinkin läheinen ihminen voi aiheuttaa. Sisarukset osaavat olla toisilleen kaikista julmimpia, koska heillä on yhteinen historia, joka repiä. He tietävät toistensa haavat.

Ja jotenkin pikkuveli palaa lopulta takaisin omaan rooliinsa. Kitisee, kun hänen vaatteensa ovat likaisina pyykkikorissa, ja kohta joku pesee ne. Ei avaa pihaa lumesta, vaikka on kaikista vahvin, ja saa sen anteeksi, sillä hänellä on oikeus juosta elämää sykkivään yöhön. Ei voitele itse leipäänsä tai levitä hilloa vohvelin päälle. Hän saa minussa aikaan sellaista ärtymystä, että mieleni tekisi huutaa hänelle, että mikä hän oikein luulee olevansa. Joku perheen pienin? Ja sitten ei kuitenkaan.

Jostain syystä meistä jokainen pelkää, että hän on jäänyt jostain paitsi. Tai mikä pahinta, tulisi vielä jäämään. Siksi meidän on pidettävä hänestä huolta.

Vaikeinta on se, ettei hänelle voi suoraan sanoa, miten tärkeä hän on. Se pitää pukea huomaamattomiin hellyydenosoituksiin. Hutiloida hillo vohvelin joka reunaan ilman, että hän huomaa, kuinka säntillisesti sen teen. Kehaista kaulukseen mumisten hänen uusia kenkiään, kuin sillä ei olisi mitään väliä. Kysyä, onko hän käynyt viime aikoina salilla. – Mitenniin? Ajattelin vain, ei siksi, että näyttäisit hyvältä.

Huutaa hyvästit ovenraosta, kun hän taas lähtee. Pelko on mukana koko ajan. Ajatus siitä, ettei hän ehkä tulisi takaisin kotiin.