Ratkaisu

Tein taas ratkaisuni. Alkoi niin vituttaa se esikoisen elämöinti. Olisin halunnut viettää aikaani sen kanssa, mutta se aloitti tuttuun tapaansa sen äidiltään oppimansa nalkutuksen. Jumalaton mäkätys ja huuto. Ei se suostunut lähtemään ajelulle, vaikka poikaystävänsäkin oli siinä – oletin, että sitä olisi sentään moottorivene kiinnostanut. Aika vätys taitaa sekin olla, äitinsä kasvatti.

Lähdin sitten yksin. Sinne ne jäivät laiturille, tyttö huutamaan, että perkele soitan poliisin. Paskat se soittaa, kunhan typeryyttään uhkailee. Sitä paitsi mitä ne paskalakit täällä toimittaisivat? Ei niin mitään. Veronmaksajien verenimijät. Menisivät töihin.

Elokuun eläväisimmät hakkaavat rantakallioon, vaahtopäät. Muu luonto valmistautuu jo syksyyn. Minulla se tuntuu sydänalassa ikävänä, josta en ole koskaan osannut puhua kellekään.

Kierrettyäni lähisaaren kahdesti ajan luottokaverin rantaan, kaasu pohjassa koko matkan. Reitti on niin tuttu, että suoriutuisin matkasta vaikka lippa silmillä, mutta joskus saaret vaan näyttävät perkeleen samanlaisilta. Sitä luulee tuntevansa jonkun kaislikon joka saatanan heinänkortta myöten, mutta on hetkiä, jolloin luonnon pinnanmuodot tasoittuvat kaikki yhtä sileiksi. Silloin joutuu ajamaan enemmän, mutta paskan väliä. Bensaa on, varatankissa penkin alla tyhjien ja täysien olutpullojen seassa. Matkalla ehdin avata kolme. Kuljettajan pleksin takana pullo pysyy pystyssä, vaikka ajaa sen minkä moottorista irti lähtee. On muuten nelitahtinen ja parasta merkkiä – kalja ei. Viime aikoina en ole enää jaksanut välittää.

Jauhetaan paskaa laiturilla. Saan pullollisen kirkasta viinaa palkaksi jostain tekemästäni työstä, jota en enää muista. Passikaverini kuitenkin muistaa, kun vähän avitan. Sie oot Kilu hyvä mies, se sanoo ja katsoo vastarannalle. Minä nielaisen täyden suullisen ja melkein horjahdan veteen. Tupakka pysyy kädessä, vaikka sama se. Mökin kaapissa ei muuta suuhunpantavaa olekaan. Aion ehtiä vielä toiseen rantaan, sillä velkoja on muillakin.

Ilta hämärtyy yllättävän pian. Olen ajanut jo jonkin aikaa. Voisin vaikka vannoa, että käännyin vanhan hirvipassisaaren kohdalta oikeaan suuntaan. Vähintään yhtä varmalta alkaa näyttää se, että olen ohittanut tämän saaren jo kolme, ehkä neljä kertaa tämän reissun aikana. Matka on kestänyt sen verran kauan, että kalja on loppu. Moottori ruplattaa, sitten yskii ja lopulta sammuu. Vettä tihmoo ja puhelin soi.

Elämäni nalkuttaja kyselee, että missä viivyn. Minä vastaan, että älä saatana hätäile, moottorissa on jotain vikaa, ja aion nyt korjata sen. Äläkä soittele, akku on vähissä. Painan ensin satunnaisia numeronäppäimiä, kunnes sormi osuu tuurilla punaisen luurin kohdalle. Nalkutus loppuu heti. Tulee ihmeen hiljaista.

Ja pimeää. Istun hetken aikaa kuskinpenkillä ja katselen järvelle. Saapuva syksy tummentaa vedenpinnan. Iltaisin, saunan lauteella istuessaan äkkinäinen olettaa, että järvellä myrskyää. Mutta ei. Todellisuudessa järvi tyyntyy yöksi. Veden musta peili on niin hiljainen, että muistuttaa turvallisuutta.

Siemaisen viimeisen suullisen pullosta. Sen sisältö on pysynyt viileänä auringon painuttua horisonttiin – eipä silti, että se olisi tässä ajassa ehtinyt pahemmin lämpenemään muutenkaan. Asetan tyhjän pullon penkin alle toisen seuraan. Niin kännissä en olisi koskaan, että heittäisin paskaa järveen. En tänäkään yönä.

Könyän näennäisen helposti veneen perätasanteelle ja hapuilen moottorin kuomun avaavaa vipua käteeni. Se ei löydy niin helposti kuin olin muistellut. Joudun kumartumaan, jotta yltäisin sinne, missä sen vitun vivun ounastelen olevan.

Kumiläpökäs lipeää kasteesta kostuneella kannella. Tajuan olevani vedessä ennen kuin hermoimpulssit kulkeutuvat niin pitkälle, että tuntisin, miten saatanan kylmää se on.

Olen luottavainen. Sissinä selviäisin kuolettavan kylmästä vedestä ylös leikiten. Lähden uimaan takaisin kohti venettä, kurotan kädelläni kaiteeseen. Ensimmäisten vetojen jälkeen ymmärrän, etten ole edennyt senttiäkään. Veneen sumuvalo lipuu yhä kauemmas siitä, missä katselen sitä vedenpinnan alapuolelta.

Kun ensimmäisen kerran tiedostan vetäväni vettä henkeen, se muistuttaa lapsuuden uintiretkiä ja tuo mieleen hetken, jona veli painoi kasvoja kohti pohjaa. Toinen syvä veto ei enää muistuta minua mistään. Sellaista ei ole tapahtunut. Tuskallisen hetken ajan tajuan, ettei sellaista tapahdu ihmiselle kahdesti.

Yhtäkkiä kylmyys alkaa muuttua joksikin, jolla ei ole nimeä.

Veneen takavalon keltainen kehä supistuu ja imeytyy pimeyteen. Vai olenko se minä?

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *