”Sä kuolet vielä sydänkohtaukseen, kun heräät tuohon aikaan”

Keittelin kahvia. Kello ei ollut vielä kuutta.

 

Tunne siitä, ettei kovinkaan moni ole vielä hereillä. Tai jos joku olisi, häneen todennäköisesti suorastaan takertuisi, vaikka emme edes tuntisi toisiamme – emme ainakaan kovin hyvin. Turvautuisimme toisiimme vain siitä syystä, että kun kello on niinkin vähän, on vielä liian uneliasta kohdata kaikkea yksin.

 

Sen takia ihminen yleensä nukkuu aamuun asti. Yö ei ole sopivaa aikaa miettimiselle, ei edes aamuyö.

Se nopeasti viiltänyt tunne vatsanpohjassa – on vähän kiellettyä olla hereillä tähän aikaan – ja äkkiä yllätin itseni taas jostain aivan muualta, toisesta ajasta.

 

Kahvipaketti oli pudota kädestä.

 

Tassuttelen viileällä muovimatolla, varpaista kuuluu nihkeä ääni. On pimeää, totta hiivatissa öisin on, joten haparoin seinistä suuntaa. Joku on onneksi liimannut käytävän ruutupeileihin pimeässä loistavia ikkunatarroja. Ne eivät kylläkään lähtisi irti kuin jyystämällä partahöylällä. Tai rikkomalla lasin.

 

Mutta keittiöstä kajastaa valo. On ollut sellaisiakin aikoja, ettei mummo ole vielä herännyt, mutta sellainen aika on totaalisen väärä aika nousta. Nyt kahvinkeitin porisee jo. Mummon kone on käynnissä. Ainakin pian, kun hän ryystäisi ensimmäisen suullisen kupistaan; siitä tumman ihon värisestä posliinisesta, jonka katselemista en uskonut vielä joskus kaipaavani niin paljon.

 

Se kosketuksen tarve on uskomaton. Hivuttaudun pöydän ääreen istumaan, päätypaikalle, tahmealle pirtinpenkille. Venyttelen raukeasti, ihan vain ollakseni uskottava; todellisuudessa olen jo täynnä virtaa. Uneliais olomuotoni vetoaa mummoon. Saan silityksiä ja päivittelyjä: miten noin pieni voikin olla hereillä tähän aikaan? Kehrään huomion hurmoksessa, olen hetken hyvin erityinen tapaus.

 

Mutta luulisi mummonkin huomaavan, että olen kaikkea muuta kuin pöpperöinen. Mummo puuhastelee, voitelee itse leipomastaan hiivaleivästä siipaleen, ja minä hyppään perässä. Istun keittiöjakkaralla, sitten tiskipöydällä, roikun ovenkarmissa. Kuperkeikan säästän myöhemmälle, mutta yhtä kaikki pysyttelen mahdollisimman lähellä mummon turvallista lämpöä.

 

Ei, en halua vielä puuroa. En pysty syömään, sillä minua jännittää. Mikä? En ole ihan varma.

 

Pian pitkästyn. Ei niin aikaisin kukaan jaksa vielä seurustella kanssani. Pujotan jalkani ulos yöpaidan helman alta, minne olen ne tiukkaan pakettiin niputtanut, ja pudottaudun alas mummon paikalta. Olkoon. Mummo tarvitsee sittenkin aikaa herätäkseen.

 

Hetken aikaa harkitsen meneväni takaisin sänkyyn, mutta ajatus sisarusten poissaolevasta tuhinasta etoo.

 

Mummon olohuoneessa tuoksuu puhtaalta. Lattialle levitetty ruosteenpunainen, paksu matto on merkki siitä, että jotakin erityistä tulisi vielä tapahtumaan, ehkä jo tänään tai huomenna. Mummo puhisee sen kaapista vain vieraita tai pyhää varten. En ole ihan varma, kumpaa odottaa, mutta ehkä aavistin jotain.Tällaisissa kodeissa juhlan tuntee kauan etukäteen.

 

Heittäydyn matolle selälleni ja rapsuttelen pitkää, tunkkaista nukkaa. Lastenohjelmat eivät alkaisi vielä ikuisuuteen – siltä se tuntuu. Katselen ylösalaisin olevaa ruutua. Ostos-tv, teksti-tv, ostos-tv, teksti-tv. Ravitulokset. Merisää. Pörssi. Mummo haluaa aina katsoa pörssiä, enkä tajua miksi. Jotenkin se liittyy siihen, meneekö hyvin vai ei, ja joskus mummo hihkaisee ”Kahoha!” avattuaan sivuston. Mie kahon, enkä sittenkään tajua.

 

Totean, että ehkä ne sellaiset ovat aikuisten asioita, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, että aikuisena ymmärtäisin vieläkin vähemmän. Omasta tahdostani.

 

Mummo hiipii puhki kuluneissa tossuissaan omalle paikalleen mustaan sohvaan, kulunut sekin. Mutta mummossa ei näy kuluman jälkeäkään. Nyt hän on saanut kahvinsa ja alkaa jututtaa minua. Lehti rapisee. On pyhäinpäivä, sanoo mummo.

 

Ilmankos matto on lattialla.

 

Mummo avaa pörssin. ”Kahoha!” Tästä tulisi vielä jännittävä päivä.

 

Tuijotan herkeämättä taivaanrantaan, pellon ja metsän yli. Kuvittelen sinne kajastuksen, hempeän keltaisen ja punaisen, joka sitten voimistuisi kirkkaaksi, varmaksi.

 

Hetkisen meillä on yhteinen tila, aivan riittävän laaja kahden eri ajan kohdata – ehkä vain sen hetken. Lupaus siitä on aikainen aamu.

 

Sekö se on, se sydänkohtaus?

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *