Sammalta pintaan

Heräsin pitkästä aikaa viiden jälkeen. Tuli kapinallinen olo. ”Hitto vie, tässäkö sitä ollaan taas?” vaihtui toiseen: ”Hitto vie, miksipäs en olisi tässä?”

En ole varmasti ensimmäinen, joka nousee barrikadeille tässä asiassa, mutta minä koin valaistumisen ensi kertaa. Nimittäin: Voisiko kuitenkin olla niin, että joskus voisi vain pysyä näissä olosuhteissa, aivan tällaisenaan

Tätähän meille toitotetaan, niinkö? Että ole tässä hetkessä ja nauti siitä. Jos et osaa, opettele. No sehän se. Se tarkoittaa, että kehity.

Mietiskelin näitä aikoja. Missä vaiheessa kehittymisestä tuli kaiken läpäisevä periaate? 

Ihmisen älyn fyysiseksi tuleminen, teknologia, ei tässä liene niitä vaikeimmin käsittäviä tapauksia. Jatkuvasti voidaan parantaa, toisin muotoiltuna tehdä asioita helpommiksi, tehokkaammiksi, tuottavammiksi. Aina löytyy nopeampi ja vähemmän ponnistuksia vaativa tapa. Ja tietysti sellainen, jonka avulla joku voisi ansaita enemmän manattua mammonaa. 

Ja sitten on tämä ihmisenä kehittyminen. Mitäpä ajattelisit, jos joku sanoisi ääneen, että hän ei ainakaan aio tässä tietoisesti kehittää itseään lainkaan? ”Mikä juntti”!” ehkäpä? Kerronpa salaisuuden: olen itsekin pöyristellyt noita, jotka julkeavat kyseenalaistaa yhden lajimme hienoimmista taipumuksista – sen eteenpäin suuntaavan liikkeen. Mutta sitten minulle on yllättäen esitetty perusteluita, jotka ovat pudottaneet minut alas sieltä, mikä on tullut sen lentokoneen korkeuden (ja sen härvelin keksimisen) jälkeen. (Mitä siellä muuten on – se avaruusko, jonne teknologia meidät onneksemme ehkä piakkoinkin vie?) 

Ehkä reaktiomme kertoo jotakin siitä, kuinka syvään paremmaksi tekemisen arvo on meihin juuruutettu.

Ei kyse ole siitä, etteikö meidän olisi tarkoitus ottaa kanssaihmisemme paremmin huomioon. Eikä siitä, ettekö perhekulttuurissa olisi parantamisen varaa. Tai siitä, voisiko luontoa säästää vähän enemmän tai antaa palkkapussistaan jollekin, jolla se on olemattoman laiha. Mutta kun useimmiten tällaiset asiat tuntuvat olevan pois siltä, minkä miellämme olevan kehittymisen ydintä.

Sieltä löytyy minun onnellisuuteni kasvattaminen. Ei toisen, ei meidän kaikkien, ehkä näillä leveysasteilla kaikista vähiten luonnon, vaan minun. MINUN.

Miksi minun pitäisi mennä eteenpäin? 

Eräs tuttavani taannoin kritisoi kotipaikkakuntansa julleja, jotka eivät lähde kotoaan minnekään koko elämänsä aikana. Siellä he tyytyväisinä vieläkin viljelevät isänsä maatilaa, joka taas sai sen isältään, joka sai sen… Samaan aikaan tämä uuden maailman sankari valloittaa Suomen uljaan pääkaupungin ja kehittää itseään niin vietävästi, että oikein häikäisee. Kaikkien tulisikin toimia yhtä arvostettavasti kuin hän on ymmärtänyt toimia: lähteä ja ottaa se ISO askel itsensä kanssa. Kaikki muu on säälittävää. Ei siellä maatilalla voi kukaan olla onnellinen.

Emh. Nnniiin tuota. Kysyin, että teenkö nyt liian suoria johtopäätöksiä jos väitän, että samalla halveeraat myös mm. alkuperäiskansojen elämän. Sellainen maallinen mataminen varmaan on kurjaa, eikö? 

Kyllä. He eivät vain tiedä paremmasta.

Nyt tuli ihan vähän paha olo. Miksiköhän menin tuossa tilanteessa jälleen kerran niin lukkoon, etten saanut sanottua, että kuulehan nyt. Juttukaverini oli niin kehittynyt itsensä kanssa, että meikä-ameba jäi limaansa lillumaan. Ihan yksinkertainen ajatusleikki: mitä tapahtuisi, jos kaikki ”ymmärtäisivät” ottaa tällaisen ”edistysaskeleen”?

Ettei vain olisi vähän noussut maalaispojalla kus piähän uuden asuinympäristön myötä? Ihan konkreettisesti: mistäpä noukkisit kananmunat aamiaispöytääsi? Keittiön itsestäänsulkeutuvasta vetolaatikosta? Kuka ne sinne kävi munimassa? Jaa että vapaan kanan munia? Liekö jollain toverilla sitten valtava kanala keskellä Helsinkiä. Näitä lisää.

Joku kirjoitti vähän aikaa sitten Image-lehdessä yhteiskuntaluokista. Sanana se on kammottava, mutta artikkelin ydin oli, että aina ei tarvitse tavoitella jotakin parempaa. Joskus edeltävän polven jalanjäljissä harppominen voi olla se oikea ratkaisu. Miksi pitäisi tähdätä maisteriin, jos kisälliys kiinnostaa – ja jos sormet ovat yhtä näppärät, kuin omalla isällä? Sen jonkun muun tavoitteleminen voi pahimmillaan johtaa tilanteeseen, jossa ei löydä yhtikäs mitään. Jos ei missään vaiheessa elämäänsä tunnista sitä toteuttamisen tarvetta itsessään. Ja mitenkä sitä tunnistaisi, jos koko ympäristö on tottunut vaatimaan aina vain enemmän?

Jos minusta tulee opettaja, haluaisin muistaa tämän, kun kiristän ysiluokkalaiselta mopopojalta ”parempaa” referaattia. Mikä minä olen kenenkään elämää arvottamaan – varsinkaan jonkun tuollaisen mittarin mukaan? Entäpäs sitten, kun se samainen poika parin vuoden kuluttua tulee ja korjaa pesukoneeni? 

Vertaan elämääni isovanhempieni elämään. En ole riittävän hullu väittämään, että elämä oli paremmin silloin – tai että se olisi hehkeämpää nyt. Mutta joskus haluaisin tämän kaiken ylevän keskellä saada edes ripauksen siitä tarmosta ja nöyryydestä, jolla esimerkiksi mummoni on elämää katsellut. Minusta siinä ei ole mitään halveksittavaa, että silloin kynnettiin maata koko perheen voimin. Olkoonkin, että peruna kylvettiin käsin ja saunaan kannettiin vettä niin, että hiki valui. 

Moni asia ei ole kehittynyt parempaan suuntaan. 

Sitä voi tavoitella onnellisuutta, jos tietää sen olemassaolosta. Tai uskoo tietävänsä. En havittele tästä mitään Nobelin rauhanpalkintoa, mutta voisiko siis olla niin, että sen illuusion avulla – että yläpuolelta löytyy aina jotakin parempaa – vain tavoitellaan lopulta sellaisia asioita, jotka lopulta tekevät meistä entistä onnettomampia? 

Voisiko kuitenkin olla niin, että kaikessa, aivan kaikessa, on olemassa kattonsa? 

Entäpä jos se alkaisi yksilöstä, kapina kehittymistä vastaan? Että nöyrä kiitos tästä, tähän on tyytyminen. 

Vierivä kivi ei sammaloidu, sanotaan. Kieriikö se huomaamattaan alamäkeen? Mistä lähtien kivi on osannut kiivetä?

Minä en tiedä, mikä se oikea vastaus on. Joskus vain tuntuu, etten edes vaivaudu ajattelemaan, voisinko joskus olla ajattelematta. Herätä siis aikaisin, jos jokin minua siihen ajaa, enkä jatkuvasti ylittää omia esteitäni. 

Ps. Ehkä tämä jotenkin sysi minua: http://toisenlainenmaailma.wordpress.com/2013/11/25/vaatimus/

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *