Sano mua transformatiiviseksi intellektuelliksi

Meilläpä oli torstaina pedagogiset messut. Se tarkoittaa sitä, että valtaosa meistä on saanut jo opeopintonsa päätökseen ja huokaisee: ei muuten ihan vähään aikaan, ei.

Lisäksi tämmöiset messut tarkoittaa sitä, että valtaosa meistä huokaisi muutamaa viikkoa ennen: ei muuten paljookaan nappaa, ei. Tarkoituksena oli siis tuottaa oman oppiaineen näkökulmasta työpaja, jolla olisi pedagogisessa mielessä jotain annettavaa, ikään kuin lahja (jos olisin tämän metaforan esittänyt, kun tapahtumaa suunniteltiin, olisin tullut kivitetyksi järjestelyissään kehnosti toimineen OKL:n kätyrinä) muiden aineiden vieraileville edustajille.

Olin itsekin melko ennakkoluuloinen, mutta samalla kupruilin ilosta: kyllä minusta on aina mukavaa kokoontua yhteen ja puhua asioista maailmaa kopeloivaan tyyliin. (Mutta en sanonut sitä ääneen, koska se kivitysuhka tuntui siinä vaiheessa kollegojen tunne-elämää varsin potentiaaliselta myös toteumana.)

Yksi valitsemistani kyläpaikoista oli filosofian opiskelijoiden järjestämä paja. Odotin kyllä ajattelun aiheita, mutta en ehkä varsinaisia teemoja. Tuolla sfääreissä käytyäni olin kuitenkin loppupäivän aika onnellinen. Pääasiallisesti tästä:

* * *

Opettaja toimii aina työssään oman arvokehikkonsa sisällä, josta ihmisen on oman subjektiutensa vuoksi mahdotonta päästä pois. Ei tarvitsekaan: tärkeintä on, että oppilaalla on välineet tunnistaa, koska opettajan esittämä näkökulma on arvolatautunut mielipide ja koska puhutaan jostain sellaisesta, jonka käsitämme ”tiedoksi”. Oppilaalla on oikeus puolueettomaan tietoon.

Näitä samoja kohtaamansa informaation käsittelyvälineitä lapsi ja nuori tarvitsee kaikkialla elämässään – erityisesti nyt, kun tiedon laatu, liikkuminen ja tarjouma muuttuu jatkuvasti. Opettajan tärkeimpiä tehtäviä on ajattelun taitojen tukeminen. Se voi olla helpompaa kuin uskoisikaan, sillä lapsi on luonnostaan kriittinen, luova ja utelias (Matthew Lipman). Kyse on ennemminkin siitä, ruokkiiko vai tukahduttaako koulu lapsen filosofiluonteen.

Opetuksessa ajamiensa arvojen (kuten esimerkiksi ihmisarvon, tasa-arvon, sivistysen ja kriittisyyden, joita toivottavasti kaikki opettajat työllään tavoittelevat) lisäksi on syytä ymmärtää myös nk. meta-arvojen merkitys. Äidinkielen ja kirjallisuuden näkökulmasta erityisen kiinnostava on emansipatorinen tiedonintressi. Mitäs helkuttia se oikein tarkoittaa?

Kun oppilaalle tarjotaan ajattelun välineitä, opetuksen arvot laajenevat tiedon siirtämisestä yhteiskunnallisen vallan jakautumiseen ja yksilön voimaantumiseen omassa elämässään. Toisin sanoen opetettava aines on sellaista, että se auttaa nuorta vastaamaan kohtaamiensa vallan epätasaiseen jakautumiseen omalla kriittisyydellään: hänen ajattelunsa kypsyys mahdollistaa valtarakenteiden purkamisen.

Tämän pohjalla lepää tietynlaisen hierarkiattoman yhteiskunnn arvo. Tasa-arvo ja vapaus nähdään luonnontilaisen yhteiskunnan ilmiöinä, joten ne ilmenevät tällaisessa hierarkiattomassa rakenteessa itsessään: kun emansipatorisuus toteutuu, niitä ei tarvitse valita tai tuottaa.

Joku kysyy, eikö hierarkiattomuus rikkoudu radikaalisti jo koulussa, missä opettaja asettuu auktoriteettiasemaan oppilaisiin nähden. Vastaus on ei. Koulussa hierarkia nojaa opettajan rationaalisuuteen: asiantuntijuuteen omassa oppiaineessa. 

Seuraavaksi joku kysyy, että entä sitten, jos oppilas osoittaakin omaavansa kattavammat tiedot ja taidot jonkin opetettavan sisällön suhteen. Vastaus on niinpä. Silloin rationaalisen hierarkian järjestys muuttuu. Tämän ajan opettajuudessa valta on nähtävä eri tavalla: turvan ja tuen tarjoamisen ei tarvitse nojata valtajärjestelmiin.

Äidinkieli ja kirjallisuus on filosofinen, yksilöä vapauttava oppiaine. Miksikö?

Koska se tarjoaa välineitä ajatteluun. Kieli itsessään on voimallinen työkalu, jonka eettistä, tehokasta käyttöä äidinkielen sisällöt ohjaavat harjaannuttamaan. Eräästä näkökulmasta tätä voisi kutsua esim. retoristen taitojen harjoitteluksi.

Argumentointitaidot ovat olennainen osa oppiaineen sisältö- ja välinekattausta. Niihin kuuluu myös argumentaatioanalyysi, jonka avulla nuori voi kriittisesti tarkastella kohtaamiaan vaikuttamispyrkimyksiä sekä rakentaa omaa argumentointiaan eettiselle, kestävälle pohjalle.

Opettajan valinnoista riippuen opetusmateriaalillakin on emansipatorinen merkitys: ajankohtaisten ilmiöiden avoin, läpinäkyvä käsittely tukee oppilaan tietoisuutta yhteiskunnallisista ja globaaleista valtarakenteista. Hänelle rakentuu käsitys siitä, millaisin voimin maailma on pyörinyt, pyörii ja tulee meistä riippuen pyörähtämään.

Kirjoittamisen ja puhumisen harjoitteleminen avaa oppilaan ajatusmaailmaa opettajalle. Sensitiivinen kasvattaja antaa tilaa nuoren äänelle ja tukee siinä havaitsemiaan hyvän elämän aineksia – erottaen tässä omat arvonsa oppilaan arvoista. Vain oppilaiden ääntä kuulemalla opettaja voi ohjata keskustelua emansipatoriseen suuntaan.

Listan lopuksi (vaikka tosiasiassa se voisi jatkua vielä melko pitkälle) nostan esiin vielä yhden seikan. Loogisen, rationaalisen ajattelun lisäksi äidinkielen ja kirjallisuuden opetus mahdollistaa tunne-elämän huomioimisen. Oppiaineen sisällöt ja menetelmät tarjoavat niin tilanteita kuin välineitäkin, joiden avulla oppilas voi turvallisesti tuntea ja saada tukea tunteilleen.

Kasvatustieteellisestä näkökulmasta ajattelen, että ilman emootiot huomioivaa kasvatusta emansipatorisuuden meta-arvo ei edes voisi toteutua. Olisiko hyvän elämän ja vapauden voiman muka mahdollista ponnistaa puhtaasta rationaalisuudesta? Onko sellaista edes olemassa? Yhtenä tärkeimmistä haluaisin omassa opetuksessani korostaa empatiakyvyn kehittymistä, sillä erityisesti se laajentaa oppilaan voimaantumista hänen ympärillään oleviin yksilöihin. Muiden huomioiminen mm. yhteistyö- ja vuorovaikutustaitojen avulla kuuluu sekin äidinkielen sisältöihin.

* * *

Kuulun itsekin niihin, jotka helpottuneina huokaavat pian, että ei ihan heti. Se ei johdu vähiten siitä, etten olisi ihan varma, mitä oma oppiaineeni voi tarjota minulle opettajana. Tämän kaltaiset aivopierut kuitenkin saavat uskomaan, että ehkä vielä joskus.

Hyvä tuleva opettaja, ole hyvä ja nimeä yksikin syy, edes huono sellainen, miksi sinun ei kannattaisi ryhtyä yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Sellainen opettaja nimittäin aina on. Omat meta-arvoni tämän tittelin suhteen ponnistavat eittämättä hyvään elämään kasvattamisesta. Juuri tällä hetkellä koen, ettei mikään voimaannuta paremmin myöskään minua itseäni.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *