Siskolle ja veljelle

Enemmän kuin blogi- tai päiväkirjamerkintä, tämä teksti on kirje. Tai puhe. Muistokirjoitus ja tervetuliaissanat.

Hyvät ihmiset,

olen ajatellut teitä paljon viime aikoina. Ei siksi, että olisin joskus ollut ajattelematta, mutta tästä paljastuksesta nyt vain on hyvä lähteä liikkeelle. Minulla oli viime viikonloppuna mukavaa. Pääsin jakamaan loistavaa huumoria, yhteisiä muistoja ja v*ttuilua pahalle maailmalle. Kukaan ei varmaan väitä vastaan kun sanon, että tämä on meille melkoisen uutta. Miksi?

Luulen, että se on vaatinut meiltä kaikilta paljon. Äiti ehkä sanoisi, että se johtuu etuotsalohkon kehittymisestä. Ehkä olemme siis kaikki viime aikoina kasvattaneet jumalattomat otsat. Minä sanon, että oli mikä lohko hyvänsä, jotain siellä sisällä on tapahtunut.

Ei ole helppoa ymmärtää, että sisarukset ovat ihmisiä. Saati sitten hyvää seuraa. Mitäkö tarkoitan? No.

Sisko, minä muistan, kuinka leikittiin nukeilla, ja minusta tuntui, ettet sinä ikinä oppisi leikkimään niillä siten kuin minä olisin halunnut. Sinä olit niin pieni, ja minä niin valtavan iso. Meillä oli eri leikit.

Veli, minä muistan, kuinka sinä itkit, kun olin jotenkin jallittanut sinua ja loukannut pikkuveljeyttäsi – tai ehkä toteuttanut sitä. Ja kuinka sinua sitten piti lohduttaa, ettet vain kielisi asiasta eteenpäin ylemmille tahoille. Meillä oli omat taka-ajatuksemme, itsemme hyväksi.

Ja sitten muistan, kuinka ensi kertaa elämässäni mietin, kotitalon portailla seisten, että vetäisinkö tätä ihmistä turpaan oikein kunnolla. Ja siinä edessäni sattui seisomaan ainakin päätä lyhyempi pieni miekkonen, joka osasi olla niin saamarin ärsyttävä, että teki mieli upottaa lehmänpaskaan, ainakin hetkeksi.

Ja kuinka olisi tehnyt mieli mäiskäistä samalla nyrkillä sitä minua pullonpohjalasiensa läpi kyyläävää, Pikku-Myyn veroista kiusankappaletta, jonka kanssa saimme helposti aikaan massiivisia riitoja perisiskoksellisista asioista.

Olen purrut (teidän muistikuvienne mukaan jopa perseeseen), potkinut ja uhannut listiä. Heitellyt tavaroilla. Iskenyt kipeimpiin kohtiinne ja viiltänyt sanansäilällä niin syvältä, että ihan sieluun sattuu. Minua on jahdattu fiskarsit kourassa ja nojatuoli sylissä; vedetty tupoittain tukkaa irti päästä, olen piilotellut huoneeni oven takana ja pelännyt kuollakseni, että joku hurjistunut tulee siitä läpi. Olen ollut hevosnaama, v*tun p*skapää, pahempi kuin äiti (mikä on joskus ollut melkoinen loukkaus) ja ties mitä.

Ja miksi onnistuimme tässä kivun tuottamisessa niin hyvin?

Koska tunsimme toisemme paremmin, kuin kukaan muu meistä oli selvillä.

Oliko meillä jotain muuta, kuin puremajälkiä, mustelmia ja nyrkkiin puserruksiin jääneitä hiuksia?

Mistä aloittaisin?

Meillä oli jäisiä kouruja ja apulantasäkkejä kotipellossa. Meillä oli majoja mökin kallion notkelmissa. Muuan metsähiirioperaatioita, joista ei tasan kerrottu kellekään. Äärimmäisen kiellettyjä hyppyjä hankeen kotitalon katolta. Rohkaisuja pulahtaa keväiseen järveen, joka oli oikeasti kaikkea muuta kuin lämppää, mutta sellaiseksi sen puhuimme toisillemme. Kalastusreissuja. Linnunpoikia rantakaislikossa. Sisiliskoja ja sammakoita. Kaksi pientä muukalaista – olen iloinen, ettei kolmea, se oli teidän juttunne. Lettukestejä isotätien luona. Yhteen sänkyyn kasattuja peittoja, tyynyjä ja supinoita ja kello ihan liian paljon. Yhteisiä jallituksia aikuisia vastaan. Yökyläreissuja mummon ja ukon mökillä – kuka lopulta ikävöikään kaikista eniten? Kaksi syksyä, joina toinen teistä aloitti koulunsa, ja toivottavasti sai turvaa isosiskosta edes joinakin pelottavimpina hetkinä. Pullonvienti-, jäätelöauto- ja Kesämaan-retkiä, joiden tunnelmasta ei kenelläkään muulla voi olla aavistustakaan, koska samalla jotain jäi kotiin odottamaan paluutamme. Piirrettyjen maratoneja, äidin imuroidessa vieressä aivan liian kovaäänisesti. Kristillisesti jaettuja irtokarkkipusseja ja jäätelölitroja.

Mutta näiden ja tämän päivän välissä oli jotakin, joka muutti kaiken. Eikä kenellekään meistä liene epäselvää, mitä se oli.

Minä olen pahoillani. En ole sanonut sitä teille, mutta olen. Olen pahoillani siitä, että joku aiheutti teille niin paljon pahaa, ja olen pahoillani siitä, että se ei loppunut vielä sittenkään. Olen pahoillani, että minäkin toin kotiin sen minkä toin, ja vielä niin kauan. Minusta tuntuu niin pahalta ajatella sitä. Mutta voin sanoa, että kukaan ei satuttanut teitä tahallaan – ei kukaan.

Ja voin sanoa senkin, että nyt kaikki on hyvin. Kunpa vain oikeasti ymmärtäisimme sen. Ei ole enää mitään hätää. 

Ei ole mikään ihme, että se on ottanut aikaa. Todeta, että jokainen meistä on kasvanut paljon. Niin paljon, ettemme aina enää tunnista toisiamme; huomaamme vain, että viihdymme tämän ihmisen kanssa, aivan kuin sitä kaikkea kipuilua ei olisi koskaan ollutkaan. Ja sitten yhtäkkiä jostakin rivienväliköstä pilkahtaa yhteinen muisto, joka saa kaikki nauramaan.

Jäljelle on jäänyt vain se kaikki hyvä. Nyt olisi vain opittava luottamaan siihen. Ei meidän tarvitse enää olla paskapäitä toisillemme. Miksi olisimme? Kolme hyvää tyyppiä. Mitä muuta voisimme keskenämme olla, kuin helkkarin hyvä kolmikko?

Minä todella arvostan teitä. Enkä vähiten siksi, että tiedän, mistä te tulette. Veli, sinulla on sellaista lujaa päättäväisyyttä, selviytymiskykyä, kädentaitoja, seuramieselkeitä ja omaa tahtoa, joista moni muu nuorimies saisi ottaa mallia. Ja sisko, kunpa ymmärtäisit itsekin, kuinka hauska, vahva ja älykäs olet. Ja kaiken tämän lisäksi voin vain ihmetellen katsella teitä, sillä olette molemmat niin kauniitakin, etten millään uskoisi samaksi vereksi.  Oikein hävettää sanoa se ääneen, jostain syystä.

Enkä minä koskaan uskalla silittää tai halata teitä siten, kuin haluaisin. Ottaa syliin ja pitää siinä – vannoa, että sisko ei koskaan jätä. En uskalla, en ainakaan vielä. Mutta ehkä jompikumpi teistä tekee sen joskus, joku päivä. Siihen asti hipaisen teitä vain ohi mennen, ja puen sen johonkin sellaiseen, ettette osaa epäillä sitä hellyydeksi.

Minä haluan pitää teidät aina. Moneenkaan asiaan ei voi täysin luottaa, mutta siihen haluan uskoa, että veri lopulta on vettä sakeampaa.

Jopa niitä vuodatettuja kyyneliä sakeampaa.

Tämä on muistokirjoitus niille kyynelille, ja tervetuliaissanat jollekin muulle, joka ei muistanut olemassaoloaan vuosiin.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *