Sonja O. jäi tänne

Mies. Miehen avulla. Miehen kautta.

Tie totuus ja elämä.

Minä luulin että minun pitäisi löytää joku suuri ja karvainen ja turvallinen, joku jolla on rintakehä kahden maattava ja käskijän ääni ja joka hieroo älynystyröitään minunkin puolestani, määrätietoinen he-man, machourho jolla on mutkaton ajatuksenuoksu ja lempeät silmät (tosi utopistinen klassista jokatytön isänpettua), joku joka pois ottaisi minusta tämän levottomuuden. (Olen siis rukoillut miehiltä lobotomiaa!)

Me teimme yhdessä mahdottoman mahdolliseksi. Sinä vapautat minua ja minä vapautan sinua. Mikään ei sido meitä toisiimme. Tulemme niin eri puolilta ja olemme niin samanlaiset. Ymmärrämme toisiamme yhtä ahnaasti ja yhtä kitsaasti kuin omaa itseämme.

Sinun kanssasi emme tarvinneet eksistenssiepistoloita emmekä amputoineet toisiamme heti alkuun analogisilla syväluotauksilla, emme älyllistäneet toisiamme oitis rutikuiviksi. Emme kai aloittaneet yhdessäoloamme akateemisesti, niin kuin on tapana.

Oikeastaan me olimme juuri vähällä vittuuntua toisiimme lopullisesti kun vasta todella huomasimme rakastavamme toisiamme ja tarvitsevamme toisiamme. Sinä ja sinun kerskailevat stoorisi, omalaatuiset ystäväsi, kaksikymmentäkuusi ruusuasi ja pentumaisen kiihkeä intohimosi, korska hellyytesi ja mieltä pieksevät ihanat laulusi.

Minä aloin eritellä kuonaa ja sakkaa. Tunne ja järki. Voinko omalla naisen tahdoksi taivutetulla tahdollani velloa seoksen?

Mietin mitä minusta oli jäljellä.

Mietin mitä minusta oli jäljellä kun miehet olivat noukkineet ja näpsineet minusta kaikenlaista omiin tarpeisiinsa sopivaa, kun ne olivat jo määritelleet sisällysluetteloni sanoillaan ja teoillaan.

Minä uskoin niitä siksi kun ne olivat itse useimmiten älykkäitä ja lahjakkaita tai ainakin hyvin vahvoja ja itsevarmoja. Uskoin jo pikkulikkana faijaa joka kersasta pitäen tuputti sekin minulle perseenkeikuttajan roolia, ylpeili minusta duunipaikallaan ja kapakoissa ja kauppahallissa, polleili sievällä erikoisella ulkomuodollani juuri niin kuin miehet myöhemminkin. Olin koriste-esine.

Tyttömäinen sulo. Neitomainen herkkyys. Hauras naisellisuus. Raaputa pintaa: siellä syvällä alla jossain on nujerrettu voimanainen.

Minä olin herkänsensuellu Aino-tyyppi. Tai rehevä rönsyilevä turvallinen Äiti Maa. Ellen sitten salaperäinen vinohymyinen pieni velho niin kuin Glazunovin Venäläinen kaunotar. Tai sitten olin rämäkkä pikantisti huorahtava Sörkän friidu. Aito. The real thing.

Mutta koskaan kukaan ei möyhinyt noita kaikkia piirteitä sekaisin, vastakohdittain, olettanut minussa tai naisissa ylipäätänsäkään repiviä raatelevia ristiriitoja. Miehet pitävät puhtaista lakanoista ja puhtaista naistyypeistä.

Minun rakastajani ovat aina halunneet olla minun neuvontantajiani.

Ehkä tulen lopun ikääni provosoivasti näyttämään että pärjään omin neuvoinkin, yksinkin. Että minä uskallan ja että minulla sittenkin on aivot, oma pää. Ja minulla on kädet ja suu muuhunkin tarkoitukseen kuin terskan vaivaamiseen tai suuhunottamiseen. Naiselle tästä voi tulla kiperä sauma. Miehelle ei koskaan.

Minulle siitä tuli.

[Irralleen revityt otteet Anja Kaurasen eheyttävästä teoksesta Sonja O. kävi täällä, 1981. Lue se. Mie haluan sen kirjahyllyyni. Ensimmäinen kirja, jonka ihan totta haluan hyllyyni. Ja opiskelen sentään kirjallisuutta. Miksi näin? Koska tää on ensimmäinen kirja, jonka omistaminen tuntuu merkitykselliseltä.]