Stressi

Yritän epätoivoisesti piiloutua ojaan saniaisten alle. Tiedän, että joku on tulossa. Kuulen askeleet. Pian hän on kohdalla. Minut on nähty jo aikoja sitten, enkä pääse pakoon.

Minut revitään vailla päätösvaltaa esiin piilopaikastani ja tuupataan polvilleen hiekkatielle, polvet raapiutuvat verille soraa vasten.

Viidakkoveitsessä on yliluonnollisen leveä lape. Terä sivaltaa nopein ja määrätietoisin viilloin auki ensin ranteeni, käsivarret, sitten reidet. Polvien kohdalta veri ei ala heti pulputa ulos, sillä kyyhötän maassa jalat koukussa.

”Suorista jalat!” hän komentaa, ja minä tottelen. Haluan kuolla niin nopeasti, kuin mahdollista.

Minuun ei varsinaisesti satu, mutta tieto lähestyvästä kuolemasta saa suunniltaan. Haluan pois, jos se kerran on välttämätöntä. Nopeasti.

Viillä lisää. Älä jätä minua tähän.

Pakenen koko loppuyön. Viimeinen näkymä on navetan katolta.

Loikin rakennuksen katolta toiselle ja hän tulee perässä. Uusia kattoja ei tule ja tiedän olevani ansassa.

Ja taas voin vain odottaa, että hän viiltää, ampuu, hautaa elävältä, hukuttaa tai iskee kirveen päähäni.