Syli

”Ei. Se ei voi olla niin! 

Et voi jättää minua tähän, yksin, sateeseen. Et voi noin vain kävellä pois. Sinun on pakko välittää vielä. 

Pakko.

Katso minua! Katso silmiin ja sano, että jätät minut. Sano se!”

Sitten otan jälleen kerran hylätyksi tulleen sisäisen lapsen syliini ja sanon sille, että annetaan olla. Että minä kyllä pitäisin siitä huolta.

Että kuuntelisin, opettelisin kuuntelemaan, mitä se tarvitsee ja mikä on sille hyväksi.

Ja sitten tekisimme sen yhdessä. Veisin sen rannalle, uimaan; tekisin sille sen lempiruokaa, laittaisin ajoissa nukkumaan ja kannustaisin ylittämään rajansa — ja pitämään ne.

Enkä ikinä huutaisi sille, löisi sitä tai pelottelisi piiskaamisella. Mutta pitäisin hellittämättä sylissä, jos se uhkaisi satuttaa itseään, minua tai muita.

Sitten se nyyhkyttää kädet kaulani ympärillä ja kastelee kyynelillä kaulakuoppani, ja tunnen kerrankin olevani oikeassa paikassa.