Syreeni

Minä juoksen pihan poikki kohti sinua, sormissani hellästi todistus ja stipendi, taikasauvat, joilla käännän katseesi minuun: tadaa, minä olen hyvä, katso minua, katso ja huomaa.

Sillä hetkellä saapuvasta kesästä villiintyneiden kukkien tuoksu, tuomi ja syreeni, ne tallentuvat minuun kipuna ja kaipuuna, jota en osaa selittää, elämän ihmeenä ja jonain saavuttamattomana, joka valuu silmäkulmistani kun aikuisena hengitän kesää. Se viestii minulle elämästä siinä edessäni ja tuolla jossain, jonne en koskaan pääse.

Juoksen sinua kohti ja aurinko lämmittää ja ne kukat, toive kesälomasta, loputtomista iltapäivistä rannalla ja vedessä, litroittain jäätelöä ja mansikoita eikä olutta.

Juoksen. Juoksen ohi. Sinä väistät minua juuri kun olen osua syliisi.

Enkä vielä silloin tiedä, että se sanoittamaton haikeus saa minussa aikaan jotain niin suurta, että sille on pakko tehdä jotain. En tiedä, että aikuisena haluaisin vielä tutkia sinut. Tutkia sinut ja minut ja sen kaiken, jota meillä oli ja varsinkin sen, jota ei ollut. 

Sen tunteen, jolle ei ole sanoja, mutta jolle on saatava sanat, koska muuten se ei ikinä helpottaisi. Minä en ole ainoa, etkä sinä ollut ainoa.

Meissä ja heissä muissa on riittävästi syytä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *