Täti saarnaa: karmea karnevaalikankkunen

Se ois vappuaatto.

BILEEEEET!

Se oli sarkasmia. En nimittäin oikein innostu vapusta nykyään. Oikeastaan syyt on aika itsestään selvät.

Meillä ei kotona ollu minkään valtakunnan taistolaisperinteitä. Yrittäjyyshenki vallitsi. Ei siinä ollu riekkumiselle aikaa, kun piti pellolle lähteä – aattona ja pyhänä. Hupsuttelua se ois ainaki isiltä kysyttäessä ollukin. Jopa halveksittavaa. 

Alakoulussa vappuaatto oli ihana. Oli discoa ja munkkia ja simaa ja nyyttäriherkkuja ja naamiaishöperllystä. Muistan voineeni pahoin, kun piti ahtaa niin paljon makeaa kitusiin ja sitten vielä sekoittaa kaikki sillä luokan punaiseksi maalatulla lankkulattialla, jolla sinä päivänä leikkivät discopallon heijastukset. Oli ilmapalloja ja serpentiiniä, ei matikkaa tai ylliä. Sai aloittaa makeisista. Opetkin tanssi. Arkinen tavanomaisuus kuorrutettiin kujeilla.

Kun vappu oli, silloin sekoiltiin. Lapsena se tapahtui naamareiden ja sokerihumalan avustuksella.

Mutta entäpä nyt, kun sellainen naiivi hassuttelu ei enää riitäkään juhlatunnelman saavuttamiseksi? 

Jo vuosia sitten oli selvää, millä puuttuvien (taistolais)perinteiden jättämä tyhjiö kuuluisi täyttää. No kunnon kännillä tietenkin. 

En minä eikä moni muukaan ollut enää yläkoulussakaan sellainen luonne, että olisi uskaltanut tavoitella autenttista naamiaismeininkiä selvinpäin. Sehän vaatis ihan oikeaa irrottelua, ilman päihteitä – ilman naamaria. Sekoilla kuitenkin täytyy, sehän on selvää. Sitähän se juhliminen monesti on. Juhlan on erottava arjesta, ja se tuntuu vaativan välillä kummallisia asioita. 

En myönnä, että kyseenalaistaminen kertois miun olevan tylsä. Osaan juhlia. Mutta en suostu siihen, että miun olis pakko tehdä se jollain tietyllä tavalla, kuten konttaamalla haalareissa pitkin puistoa tippaleipien muruissa ja jonkun anonyymin pörssiläisen (=taloustieteen opiskelijan) oksennuksessa.

Se touhu jatkui miunkin kohdalla vielä viime vuoteen saakka. Silloinen vappupäivä oli niin ankea, että totesin, etten halua tätä. Yhden päivän totaalinen ”irrottautuminen”, jalat niskan takana krebaaminen ja huomisen unohtaminen ei sovi miulle. Ei niin kauan kuin huominen tulee kuitenkin. Ja tähän asti se on aina tullu. 

Haluan juhlia tasaisen varmasti. Turvallisesti. Huomisen tiedostaen. Kai se on eräänlaista eettistä suhtautumista juhlaan? Sikäli mikäli juhlan aihetta on: en nimittäin usko, että kovinkaan moni opiskelijavappuaan viettävä pohtii omaa suhtautumistaan karnevaalin perinteisiin tai pohjimmaisiin, alkuperäisiin syihin. Onko sillä niin väliä? No, miulle on, nykyään. Tällaisenaan, kun katsoo sitä polvillaan kyntämistä, tuntuu vappu melko turhanpäiväiseltä juhlalta. 

Siksi paistan tänään munkkeja, kuten joka vuosi tähänkin asti. Se kuuluu miun vappuperinteisiin. Evääksi opiskelijahumuun (johon tunnen itseni yli-ikäiseksi – olkoonkin, että olen ihan virallisesti opiskelija) otan ison pullon sokeroimatonta siideriä. Alkoholittomana

Se tuntuu rehelliseltä itseäni kohtaan ja tekee juhlasta juhlinnan arvoista. Olen iloinen vielä vappupäivänäkin. Toivottavasti tekin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *