Tavarat

Tänään vietän totaalista vapaapäivää. Viime yö oli kolmas vähäuninen putkeen, joten tää on nyt lähes pakollista. Nautin. En jaksa tehdä muutakaan – täydellistä.

Kauppakadulla oli katukirppis. En oikein tunne oloani sulavaksi – en osaa puskea sinne ihmisten välin ronkkimaan. Tosin enpä kyllä tarvinnukaan sieltä mitään erityistä, mutta en muutenkaan lähde kirppareille ostamaan jotain tiettyä. Sellaiset tavarat haen kaupasta, koska kirpparilla se on aina tuuripeliä. Joko löytää, tai sitten ei. Useimmiten ei.

Mutta tässä on taustalla se tosiasia, etten oo mikään kovin kokenut kirppareiden kiertelijä. Miulla ei oo kirpparisilmää. En bongaa lähes koskaan semmosia vaatteita, joita haluaisin käyttää. Käyttönahka on oikeastaan ainoa alue, jonka edustajia aina hipelöin. Esimerkiks laukut. Oikeat nahkalaukut. Ei sellasia edes saa ”tuoreena”, ne hienoimmat kulumat syntyy pelkästään käytössä. Nahka on parhaimmillaan kuluneena. Myös joitakin retrohtavia asitoita oon joskus ostanu, mutta nekin voidaan laskea kahden käden sormilla.

Kirppiksen sielussa aika olennaista on tavaroiden kierrättäminen. Siihen liittyy vanhan, tarpeettoman karsiminen omista kaapeista.

Mie oon aina ollu tavattoman huono kaikenlaisessa arkistoinnissa ja inventaariossa. Vihaan tavaroiden kanssa pläräilyä. Tai sellaisista aarrearkuista kyllä tykkään, sellaisista, joissa on elämän tärkeitä murusia – miulla vaan ei oo riittävästi intoa järjestellä niitä. Ja oikeastaan viihdynkin paremmin ympäristössä, jossa ei ole hirveästi roinaa. Oma kotini on aika simppeli. Tiedän, missä tavarat on, eikä niitä ole liikaa.

Suurimmat inhokit on juurikin vaatteet ja lisäksi paperit. Vihaan papereita! Ai hemmetti, laskut, tiliotteet (muistikuva: isä hukkuneena kymmeniin ja kymmeniin mustaa valkoisella -tärkeyksiin, kiroilua ja hikipisaroita, perkeleen perkele näitä, missä sekin lasku on ja onko eräpäivä menny ja miten vitussa tää sähkölasku voi olla tällänen), verokortit ja kaikista pahimpana tässä elämänvaiheessa koulupaperit.

Jossain vaiheessa vastustin kovasti tietotekniikan tuloa yliopistoon. Katsoin halveksuen niitä edelläkävijöitä, jotka näpytteli luennoilla muistiinpanoja läppärille. Ajattelin, että kyllä on menny älyttömäksi, että eikö kynä ja paperi kuitenkin oo se ainoa oikea vaihtoehto. Eikö ole sulaa laiskuutta ja hifistelyä roudata läppäri mukaan pölyiseen luentosaliin. Mutta sittemmin oon oivaltanu jotain käytännöllisyydestä. Sitä paperia vaan kertyy ja kertyy. Miun ainoa ongelma tässä onkin tottumus. Kun voiskin kerrasta päättää, että tästä lähin en enää paperia luennoille kanna. Mutta kun.. Niin. Miksen tekis sitä päätöstä heti ens syksynä?

Sähköisiä muistiinpanoja on nopeampi kirjottaa. Niitä voi muokata näppärästi. Niitä kulkee helposti mukana valtavia määriä pienessä, kevyessä paketissa. Ne voi deletoida hyvin helposti. Sattuu vähemmän kuin vaivalla raapustettujen papereiden polttaminen. Joo, ehkä kokeilen sitä. Ja samalla muutan käsitykseni tiedosta. Tieto ei ole sama kuin paperit. Tieto on se, jota prosessoin päässäni, olipa paperit järjestyksessä tai ei. Tai olipa niitä tai ei.

Ja sitten ne vaatteet. Oon viimesen vuoden aikana ostanu aika paljon uutta. Siksi, että oon tuntenu heränneeni eloon. Oon halunnu kaikenlaista ja kokenu, että ansaitsen ja tarvitsen sen, tukeakseni sitä uutta elinvoimaa. Värejä. Isompia kokoja jopa. Persoonaa. Iloisia ja eloisia ja rohkeita. Miulle sopivia.

Ongelma on se, että aina kun ostaa jotain uutta, kaappi väistämättä täyttyy. Jos ei heitä jotain pois. Sen vuoksi pitäs tehä uusi aluevaltaus kirppareille – hyllyn toiselle puolelle. Ois pitäny tehdä jo ajat sitten. Tähän asti oon vieny itselleni tarpeettomaks käyneitä rytkyjä suoraan lastensuojelun kirppareille. Ei hinnoittelun ja pöydän hoitamisen vaivaa – kärräys ja hylkäys ja tieto siitä, että tuotto menee hyvään tarkoitukseen. Aika jees. Mutta etenkin näin opiskelijana oman kirpparipöydän pitäminen on alkanu kiinnostaa yhä enemmän. Mutta kuulkaa, en varmaan ihan oikeasti jaksa. Ja joku tarvinneekin niitä pennosia miua kipeämmin. Oikeastaan tosi hyvä juttu. Win-win.

Poisheittäminen on kaikista vaikeinta. Tiedostan, että oon aika pitkälti periny sen piirteen mummoltani. Isotädeiltäni. Ja myös äidiltäni. Vanhemmat ihmiset yksinkertasesti pula-ajan saitoja naisia – on ollu pakko olla säästäväinen, ja se on ”vähän” jääny päälle. Ja äiti taas, noh. Mie vaan ahdistun ihan hurjasti siitä, kun se alkaa pläräilemään vaikkapa kenkäkaappia. Että mitä säilytetään ja mitä heitetään pois. Vihaan sitä. Tai ehkä se ei ookaan äitille vaikeeta, ehkä kyse on siitä, etten vaan itse oo ikinä riittävän valmis siihen. Tai niin kuvittelen. Vaikka hävittämisestä tulee aina puhdas olo. En vaan jaksa miettiä, mitä tarvitsen ja mitä en. Liian helposti tulee ajateltua, että no kyllä tätä vielä jossain. Paskat. Jos ei ole ollu vuoteen käyttöä, tuskin on vastakaan. Ellei ole kyse jostakin juhlamekosta, johon pääsee pukeutumaan vaan häissä. Ja niitähän ei tässä suvussa tunnetusti liiemmin oo ollu. Lähinnä hautajaisia. Kuinka piristävä ajatus.

Mutta se siitä. Ehkä haluan isona sellaisen kodin, jossa ei juurikaan loju mitään. Ei välttämättä askeettista, mutta avaran ja ilmavan. Ei kirjapinoja tai koriste-esineitä, hyi. Sen sijaan tilaa hengittää. Suuria pintoja. Ja siististi järjestelty vaatekaappi, jossa ei ole mitään turhaa (yeah – in my dreams). Ja kaikki tärkeät arkistot sähköisessä muodossa parin klikkauksen päässä; pakolliset paperit mapitettuna pariin kansioon. Ei sukupolvien takaista ”tärkeää” roinaa. (Voi elämä sitä perunkirjoitusten jälkeistä aikaa, niitä isoisän aikaisia apulantasäkkejä ja rotanpaskaa; sitä vanhojen kumisaappaiden määrää ja vanhoja sukulaisia hokemassa, että meinaatteko oikeasti heittää tuon kaiken pois.)

En kyllä käsitä materialisteja. Tarpeellisuusnäkökulman ymmärrän. Ja sekin on suhteellinen. Ja kyseenalainen. Mitä ihminen oikeastaan tarvitsee? Miten vähällä sitä vois tulla toimeen? Fatkahan on, että elääkseen sitä tarvitsee kutakuinkin ruokaa, juomaa ja unta. Loppu on kai viihtyvyyttä. Ja helppouta. Nautintoja.

Palatakseni alkupisteeseen totean, että kirpputorit on hyvä juttu. Käykää kirpputoreilla. Mie puolestani lupaan vielä joskus tarttua inventaarion painavaan talikkoon. Ne paperit.. Auuh..

Kirppu kuittaa ja jatkaa jumittelua.