Täysin hallitsemattomia ajatuksia kontrollista

Ihmistä vaanivat niin monet koukut. Alkoholi, sokeri, työ, seksi, uhkapelit, varastaminen, urheilu – ihan vain muutamia mainitakseni. Ja selvää lienee, että ei näistä mikään niin kovin tuhoisa ole, ennen kuin ylitetään tiettyjä rajoja. Tältä välttyäkseen joitakin onnekkaita on suotu kyvyllä kontrollointiin.

Jotkut jäävät nalkkiin siihen, arvokkaaseen työkaluunsa, koska pelkäävät niin paljon niitä muita ansoja.

Kontrollikoukku huulessa ei hymyillä muille. Kaikki nimittäin näyttää oman elämänsä diktaattorin silmin olevan hyvin niin kauan, kunnes joku onneton eksyy sotkemaan kaiken. Kontrolli siitä pirullinen ilmiö, ettei se ole totta. Hallinnantunne säilyy tasan siihen asti, kunnes peliin astuu jokin muuttuja.

Maitolasi putoaa kiireessä lattialle ja särkyy eikä siivoamiseen riitä rikkalapio, vaan on pakko kelata esiin koko keskuspölynimurin piinaavan pitkä letku. Ystävä sairastuu, vaikka teidän piti juuri tänään nähdä juuri siihen aikaan, jonka olit optimoinut täydellisesti päivärutiineihisi sopivaksi. Bussissa lippuaan maksava mummo ei löydäkään tasarahaa heti, koska pienin kolikko on ontuvassa kävelyssä hukkunut vanhan nahkalompakon poimuihin, ja rouvan takana jonottava mies puolestaan haisee vastenmieliseltä ja päättää silti istua juuri siihen takaoikeallasi olevaan penkkiin, mistä et edes näe häntä – ainoastaan haju tunkee suuhun ja nenään yhtä aikaa eväsjugurtin aromin kanssa. Nuorenparin vauva alkaa itkeä liian kuumassa, tunkkaisessa ravintolassa, vaikka olet uskaltanut tilata keskittymistä vaativaa karitsan potkaa, ja illalla koiran on päästävä kuselle juuri kesken elokuvan.

Ympäristö on täynnä ilmiöitä, jotka horjuttavat mielenrauhaa. Ja vain siitä syystä, että kontrolli on tae tasapainosta. Ne ilmiöt osoittavat, ettei hallintaa olekaan. 

Jos kerran koukku suupielessään ajaa ihmiset pois elämästään, voi vielä kauan haavojen arpeuduttuaki tuntea päällekäyvää syyllisyyttä: Minä olin se, joka vaadin saada asiat hoidetuiksi oman mallini mukaan, sen ainoan mahdollisen. Olin se, joka pelkäsi kontrolli-illuusionsa menettämistä niin, että jäi mieluummin yksin suunnittelemaan elämäänsä kuin osallistui yhteiseen, ennakoimattomaan ilonpitoon.

Ja kaikki se vuosien yksinäisyys yhden harhan tähden. Arvoista suurin, rakkaus, hukkuu kontrollin alle.

Kun joku nousee aamulla lenkille kuuden tunnin yöunien jälkeen, määriteltyään edellisiltana sen luvun, jonka osoittaman grammamäärän verran saisi syödä jäätelöä, hän ei tarvitse omaa aikaa. Hän ei tarvitse enempää tilaa itsehallitsijan linnoituksensa lisäsiipien rakenteluun. 

Hän tarvitsee rakkautta. Sitä, että on joku, joka ei tuomitse hänen yrmyjä suupieliään, joita koristavat koukussa rimpuilun jättämät arvet.

Olin jo aiemmin sitä mieltä, mutta nyt olen sitä mieltä vielä vahvemmin: empatia on avuksi, kun etsitään helpotusta addiktioiden ajamaan elämään. Ei ihminen välttämättä pysty ymmärtämään itseään, ennen kuin joku näyttää hänelle mallia.

Suurelle hallitsijalle voi tulla yllätyksenä, että joku näkee hänen lävitseen, eikä silti tuomitse häntä. Ei alistu hänen tahtoonsa, muttei myöskään pakene. 

Ottaa ihan vaikka syliin ja sanoo, että jos sinusta nyt tuntuu siltä, että sinun täytyy mennä tekemään omiasi, niin sinä menet. Että minä kyllä odotan tässä.

Yhtäkkiä sitä saattaa kuin kaupanpäällisiksi huomata, ettei tätä toista ehkä tarvitsekaan yrittää hallita. Se elää omaa elämäänsä siinä rinnalla.

Tämä teksti ei noudattanut suunniteltua järjestystä, koska rakkaus otti itselleen liian tärkeän roolin. Vaarallinen tekijä se rakkaus. Kontrolli menee.

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *