Terassifilosofian alkeet

Kesä on ollu niin uskomaton, etten ole kirjoittanu mitään. Pidän pientä mustaa kirjaani matkalaukun taskussa siltä varalta, että kokisin auringonlaskua katellessani jotain, jonka haluaisin laittaa muistiin. Vielä sellaisia hetkiä ei ole tullut. Ei sellaisia ajatuksia, jotka olisin voinu jotenki tiivistää sanoiksi paperille. Ne on painunu johonkin aivojen poimuihin, niin upeita ne on ollu. Näin siinä aina käy, kun oikeasti elää, eikä vain ajattele elämää: kirjoittaminen jää.  Nyt kuitenkin lomille saavuttuani ja saunaa lämmitellessäni makustelin yhtä juttua. Mietin viikonlopulle ostamaani ”varmuuden vuoksi” -valkoviinipulloa, Joensuussa käyntiin pärähtävää festaria; sitä, että en ole lähdössä sinne ja niitä lukuisia terassireissuja tältäkin kesältä. Alkoholinkäyttöä – omaani ja toisten.   Miksi se on monille niin iso juttu; se, että joku jättää sen ”yhden” tai vähintään ”toiset” ottamatta?  Mie en nykyään jaksa suunnitella juomistani. En halua. Juon jos huvittaa, yhä useammin en. Kesällä vähän enemmän, luulisin, tai pienemmillä ponnistuksilla.   Miulla on valintoihini syitä. Joskus oon työpäivästä niin puhki, ettei hilluminen huvita sänkyyn pötkähtämistä enempää. Joskus tulevan aamuvuoron ajatteleminen saa skippaamaan toisen annoksen. Joskus on muuten vaan sellanen olo, ettei maistu. Tai eilen on maistunu liiankin kanssa. Tai en halua olla krapulassa ja väsyny, koska lenkkeily kiinnostaa enemmän.   Se syy on kuitenkin usein itselle selvä. Ja kun on päättäny olla ottamatta, se päätös pitää. Mie haluan kuunnella itteäni.  Kieltäytyminen aiheuttaa seuralaisissa hangoittelua. Jostain syystä se vaan on niille oluensa ottaneille iso juttu – se, ettei joku toinen sitä halua. Siitä seuraa suorastaan vihoittelua. Aina saa vähintään selittää. Miten hämmentyneeltä ihminen voikaan kuulostaa kysyessään ”Etkö sä todella juo mitään?” Joskus mietin jopa, pitäisikö vaan sanoa, että kossu-kolaa tää on, eikä antaa kenenkään maistaa tai edes haistella, koska kyllähän paatuneet aistit holittoman juoman tunnistaa.   Viimeksi aikuiset ihmiset kyseenalaistivat, elänkö nuoruuttani ”täysillä”, kun herään ennen työvuoroa mieluummin puolen tunnin aamu-uinnille kuin viiden minuutin varoajalla päänsärkyyn ja vapinaan. Hyvin kummallista minusta.   Kuulemma pitäisi edes joskus mennä töihin kauheassa kankkusessa. Kerroin jo kokeilleeni sitä, enkä näe sitä toistamisen arvoisena kokemuksena.  Joskus en jaksa kuunnella tuota monkumista, vaan heitän pöytään patakuninkaan, joka on isän alkoholismi ja se, että miusta kännääminen on mukavaa. Liiankin. Ja että en kestä katsella itseäni krapulassa, eikä kestä kukaan muukaan. Siitä oon varmasti kirjottanu moneenkin otteeseen. Se on olotiloista ikävimpiä.  Terassilla voi käydä juomassa limunkin. Jos joku tekee siitä ongelman, sanoisin kyllä, että se asettuu melko tiukasti henkilön itsensä korvainvälikköön. Harmittaako se niin paljon, ettei joku toinen juo? Olisinko heille jotain enemmän, jos vetäisin lärvit keskellä viikkoa ennen aamuvuoroani ja kitisisin koko seuraavan päivän kurjaa oloani?  Ja pitääkö miun perustella, miksi mieluummin lähen joku ilta sille extempore-valkkarilasilliselle töiden jälkeen ja tunnen rentoutuvani niin maan perusteellisesti? Että se useimmiten riittää miulle?  Mikä joukkojuopottelussa on niin kiehtovaa? Ja mikä siinä limpparin valitsemisessa niin ärsyttää?  Tänään aion lähteä lavatansseihin, enkä oo vielä päättäny, ottaisinko siellä siiderin vai limun. Enkä aio päättääkään, ennen ku tiskillä.