Tötteröfilosofia

Ahdistus leviää, langettuu ylleni kuin liian kauan yhtä ääntä soittavien urkujen ujellus. 

Kaulajänteeni kiristyvät. Harmonia hajoaa säpäleiksi ja sirpaleet iskeytyvät herkkään lihaani.

Älä tee noin. Ethän tee noin. Miten voitkin tehdä noin?

”Onko meillä kiire?”, kysyn, vaikka tarkoitan ”Älä hotki sitä jäätelöäsi tuolla tavalla! Olen juuri saanut omani tiskin takaa käteeni ja sinä olet jo melkein syönyt — tässä menee kaikkien tunnelma ihan pilalle. Miks me ei tehdä tätä yhdessä?”

Hymyilen samoin kuin hymyillään silloin, kun joku vetää niskahiuksista täysin voimin, ja samaan aikaan toinen ottaa siitä tukistetusta sarja-asetuksella lähikuvia.

”Voi pieni, söinkö sen sinusta liian nopeasti?” kysyt ja tarkoitat ”Voi pieni, söinkö sen sinusta liian nopeasti? Olet juuri noin hassu, ja välillä se rassaa minua, mutta tiedätkö mitä? En aio välittää tippaakaan, koska tällaisissa asioissa sinun pitää oppia keskittymään itseesi.”

”Minusta olisi mukavaa nautiskella tässä.” Se tarkoittaa ”Voisitko opetella nuolemaan jäätelöäsi sen sijaan, että ahmit sen? Kas näin se kestää kauemmin.” 

Nuolen tötteröäni korostetun hitain, pitkin kielenvedoin ja katson sinua kuin lasta, jolle yritetään opettaa vaivihkaa hyviä käytöstapoja.

”Ai, sinä nuolet sitä noin? Näyttää hyvältä. Mutta kuule, minusta on mukavaa syödä jäätelö niin, että saan sitä suuhuni mahdollisimman paljon kerralla. Silloin sen todella maistaa.” Ja se tarkoittaa juuri sitä.

Jos olisit monimutkainen ja kiero, tulkitsisin ilmeestäsi mielenosoituksellisuutta nyt, kun upotat koko jäljellä olevan jäätelön kurkkuusi ja mussutat sitä niin, että poskesi pingottuvat kuin jyrsijällä.

Mutta ei. Sellainen sinä et ole. Jatkoargumentoinnin sijaan nauran.

Nauran, koska tilanne on enemmän kuin ääneen ja äänettömästi käyty väittely optimaalisimmasta tavasta syödä jäätelöä.

Se on neuvottelu elämänfilosofisista kysymyksistä. 

Sinä olet suu täynnä eläjä. Minä napostelija.

Sinä et ajattele seuraavaa hetkeä silloin, kun on nautinnon aika. Minä säästän aina vähän.

Sinä teet elämyksiä todeksi. Minä piirrän niistä kuvia.

Siksi sinun hetkesi ei voi mennä rikki. Minun mitä todennäköisimmin valuu pitkin sormia, sillä voima kuluu tilanteen tarkkailuun ja järjestelyyn.

Sinulla on suu täynnä jäätelöä, ja minä suutelen sitä suuta nyt.

Kun seuraavassa hetkessä katsot anovasti tötterönjämääni (joka edelleen seisoo uljaana kädessäni, koska olen osannut nuoleskella itsehillinnällisen hitaasti), olen ensin vähällä lausua pedagogisen itsetietoisesti ”Mitäs minä sanoin?” 

Ennen kuin edes harkitsen, olen jo antanut loput sinulle.

Ja ennen sitä sinä olet jo lukenut ilmeestäni Mitäs minä sanoin :n, sillä sanot ”Ai Mitäs minä sanoin?”, naurat, kaappaat minut kainaloosi ja saat anteeksi ihan kaiken.

Kaiken sen, mikä aiheutui taas vain minun maailmani rajoissa; pienemmän kuin jäätelöpallo.