Viisaat ystäväni

Howard Garner ei ollu mikään tyhmä äijä. Älykkyyttä todella on monenlaista.

On ollu jännittävää seurata, kuinka monenlaisia tallaajia yksi humanistinen tiedekunta vetää. Koko kampuksesta tai yliopistosta puhumattakaan. Meitä todella on moneen junaan – jokainen hyviä ja huonoja jossain.

Yksi loistaa luennoilla. Voi sitä värisevää hehkua hänen kasvoillaan, kun hän sanailee professorin kanssa jostakin teoreetikosta ja hänen ajatuksistaan universaalikieliopista. (Ja voi niitä silmien muljautuksia, jotka vyöryvät hänen niskavillojensa ylitse tuon pitkän suunvuoron jälkeen.)

Kun sama kaveri istuu vastapäätä lounaspöytään, tietää olevansa umpikujassa. Siinä keskustelussa ei sääntöjä tunneta. Hän ei kerta kaikkiaan osaa jutella ihmisten kanssa.

Eilisiltana hän pyysi minua ”harjoittamaan small talkia” kanssaan. ”Kerro minulle, miten sitä tehdään: kuinka ihmisten kanssa oikein keskustellaan? Tarkoitan – sillä tavalla tavallisesti.” Oli hetken hiljaista; olin kehottanut häntä rentoutumaan. Sitten hän nojautui puoleeni ja sanoi: ”Kerro minulle siitä Varpaisjärvestä.” Vastasin, etten tiedä Varpaisjärvestä mitään. ”Ai. Mistä sä sitten olitkaan kotosin?”

Vastasin kysymyksiin kotikuntani asukasluvusta ja siitä, miltä siellä näyttää. Viimeinen kysymys kuitenkin veti miut sanattomaksi. ”Millaisia kattoja siellä on?” Sanoin, että nyt soi hyvä kappale, mennään tanssimaan.

Kerran oltiin uppouduttu ruuan äärellä intiimeihin tyttöjenjuttuihin. Tämä sankari pyyhälsi paikalle, asetti tarjottimensa pöydälle ja laskeutui sulokkaasti keskelle keskusteluamme. Kaverini tietysti hiljeni kesken kuukautisselostuksensa (tai jonkin muun yhtä valonaran) ja katsoi minua silmiin kuin pahoitellen kesken jäänyttä lausettaan. Seurapiirisukkamme taas katsoi hyväksyvästi meitä molempia ja totesi ystävälleni ”Niin – jatka vain.”

Siitä kehkeytyi opetustuokio. Kaikki aiheet eivät kuulu kaikille, kaikissa porukoissa. Jokaisella on oikeus sulkea suunsa. Ja on sellaisiakin hetkiä, joina sitä ei kannata avatakaan.

Sosiaalinen kömpelyys antaa ainakin hänen kohdallaan tilaa tutkijuudelle ja loistavalle teoreettiselle älylle. Kaikkia tarvitaan. Ja kaikenlaisia taitoja. Mikä niistä sitten on elämässä arvokkainta tai hyödyllisintä – siitä en tiedä mitään.

Läheisin (suhteellisen uusi) ystäväpiirini koostuu melkoisista monitaitureista. Hämmennyn joka päivä erityisesti siitä yleistietämyksen määrästä, jota nämä kaverini kantavat mukanaan. Jos joutuisin tietovisassa kilauttamaan kaverille, en epäröisi – näihin ihmisiin sitoutuu hurjan paljon kaikenlaista.

Toisinaan tunnen oloni varsin yksinkertaiseksi. Tai no – usein. Oikeastaan ainoa asia, jolla pelastan itseni heikommuudentunteilta, on se samainen oppi, jota sovellan itseni lisäksi kaikkiin muihinkin kohtaamiini ihmisiin: jokainen on hyvä jossain.

Olisi aika karskia väittää, että nauttii seurasta, jossa tuntee itsensä jotenkin huonommaksi. (Tosin tässä voitais lähteä liikkeelle siitä, kannattaako itseään ylipäänsä vertailla muihin, etenkään kavereihinsa. Mutta sitä tapahtuu.) Kyllä jokaisen täytyy kokea pärjäämistä päivittäin. Mutta kavereita ei valitakaan sillä perusteella, kuinka viisaita – sanan arkisessa merkityksessä – he ovat.

Kamalaa olisi se, jos en voisi omien huonommuudentunteideni vuoksi viettää aikaani ihmisten kanssa, joista välitän. Jotka kaikista eriävistä maailmankuvistamme huolimatta ovat tulleet minua lähelle – ja minä heitä. Ei ole kyse siitä, kuka pystyy teilaamaan toisen omalla tietämyksellään maailmasta – etenkin, kun sitä tietoa on niin monenlaista. Yhtä lailla kompuroidaan kaikki, ja yhtä lailla ollaan toisinaan nousukiidossa. Itselleni tärkeintä on se, kuinka toisen ylä- ja alamäkiin suhtautuu. Siinä mielessä kaveriporukka hitsautuu yhteen.

Ja toisinaan kaipaan myös sen ihmisen seuraa, joka ei yhtään tiedä, mistä naruista vetää, kun puhutaan ihan tavallisesta Mitä kuuluu -keskustelusta. Hänellä on siihen keskusteluun omat antinsa.

Miulla on kohta tentti, johon oon valmistautunu kaiken kaikkiaan ehkä kuukauden. Hajanaisesti ja viime päivät spurtaten. Samaan aikaan ystäväni odottelee Balilla hyviä aaltoja, toteuttaa unelmaansa ja lukee ehkä iltaisin jotain viihdyttävää. En tiedä, eletäänkö lainkaan samalla mittakaavalla, mikä on oikein, ja kuka tässä lopulta viisastuu.

Usein kyllä tuntuu, ettei kirjoista voi oppia paljonkaan. Vai sanonko niin vain siksi, etten itse taida olla sillä tavalla kovinkaan viisas?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *