Wolkkareiden kirous

Keskustassa huristeli vastaan taas yksi hopeanvärinen Wolkkari. Taas sellainen, jonka kuljettajaa kyttään sekalaisin tuntein: ehkä se on Se.

 

En ees tiiä mitä tekisin, jos entinen tuleva aviomieheni, rumasti sanottuna siis eksäni, ajais miua vastaan. Enkä todellakaan tiiä, miks aina reagoin tuolla tavalla, kun näen tutun näkösen auton. Se vaan on jääny päälle, se odottaminen. En mie ees odota sitä.

 

Tuota miettiessäni tajusin jotain hassua. Wolkkarit. Ne vainoaa miua.

 

No ensinnäkin meijän äitillä on Wolkkari. Vuosimallia -00 muistaakseni. Hopeanharmaa. No, se nyt ei ole vielä mitään. Se ei erityisemmin oo vainonnu miua. Siitä on ollu lähinnä hyötyä.

 

No mutta entäs sitten.. Herra K, rakas ensirakkauteni, voitti seurusteluaikanamme Jokerista muutaman tonnin käppyrää, ja vaihtoi Opelinsa pois. Wolkkariin. Siniseen. Vuosimallia en todellakaan muista. Elkää kysykö, ihan sama.

 

Sitten vietin vuosia Wolkkaritonta elämää, kunnes tuli tämä herra A, johon siis viittasinkin jo. Silläkin oli ensin Audi, jota se rakasti mukamas yli kaiken. No sitten se vaihtoi, koska tarvitsi matka-ajoon paremmin soveltuvan auton. Vaihtoi dieseliin, ja arvatkaapa mihin. No Wolkkariin tietenkin. Hopeanharmaaseen. Onneksi se sentään oli Bora – paljon rumempi ku se meijän äitin Passat. Melkein kuin Borat, joka on muuten ihan samanlainen pelle kuin herra A:kin. Sopii sille siis ihan hyvin.

 

No, ei kahta ilman kolmatta. Viime syksynä tapasin nimittäin herra P:n, josta ei sentään koskaan tullu miun nykyistä saati entistä, mutta jotain sen suuntasta oli kuitenkin ilmassa. Ja kas kummaa: hopeanharmaa Passatti, mikäpäs muukaan.

 

Kaiken hyvän lisäksi tuossa välissä miulla on ihan takuulla ollu suhteita miehiin, joilla on Wolkkari. Tällä ei oo mitään tekemistä sen kanssa, että Wolkkari nyt vaan on hyvä, suosittu ja varsin yleinen automerkki. Tai vastaavasti hopea yleinen väri.

 

Autot siis ovat kytköksissä toisiinsa ja määräävät miun kohtalon. En voi itse tehdä yhtään mitään. Ne on Wolkkareita ja aina samaa väriä, ja jos ei sitä, niin sitten ainaki samaa mallia. Olen armotta Wolkkari-miesten ikuinen entinen.

 

Ajattelinkin, pitäskö miun tästä lähtien tiedustella miehiltä ensimmäisenä niiden autoasioista. ”Onko siulla Wolkkari? Ai on? Minkä värinen? No hyvä, sitten voidaan edes harkita. Kerro äidistäsi seuraavaksi.” tai ”Löytyykö Wolkkari? Ai hopeanharmaa Passat? Juu ei kiitos sitten moro.” tai ”Ai Lada? Pirun hyvä, mennäänkö heti huomenna varaamaan kirkko?”

 

Vois luulla, ettei miulla oo tärkeempää tekemistä ku miettiä tämmösiä.

 

No hetkinen. Ei kyllä ookaan.

 

Ps. Kävin ostamassa heraproteiinijauhetta. Miulla ei oo aavistustakaan, miks sitä tavaraa sanotaan pieruheraksi. Tein tosi ison mansikkapirtelön ja se oli parempaa ku Mäkkärissä.

 

Edit. Todellakin tiedän, miks sitä sanotaan pieruheraksi.

 

Edit 2. Törmäsin lenkillä sen ensimmäiseen eksään; nykyiseen tyttöystävään. Kyllä, kuulostaa häröltä, mutta noin se juurikin meni. Huvitin itseäni ajatuksella, että enpä nähnyt sen autoa, vaikka hetken taas niin luulin. Mutta ajopelin kuitenkin. Hoho. Olenpa pahanlainen.

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *