En ole supernainen

Olin nuorempana todella kiltti ja ei oli minulle täysin vieras sana. En koskaan tehnyt mitään tyhmyyksiä, mutta venytin aina oman jaksamiseni rajoja. Olin aina muiden käytettävissä. Ihmiset jopa huomauttelivat minulle asiasta, vaikka varmasti osa käytti kiltteyttäni hyväkseen. Lisäksi olin perfektionisti ja halusin menestyä kaikessa mitä tein.

 

Kuulostaapa rankalta.. Sitä se myös oli. Ajattelin paineen tulevan ulkoapäin, mutta todellisuudessa se tuli minusta itsestäni, sillä en osannut määritellä rajojani, tai pitää niistä kiinni. Suoritin elämääni kaikilla sen osa-alueilla. Halusin olla kympin tyttö koulussa, halusin olla huippu-urheilija harrastuksissa, maailman ihanin tytär ja unelmien tyttöystävä. Ajattelin olevani superihminen, joka pystyy ihan kaikkeen. Lukion jälkeen lisäsin listaan vielä kuukauden työntekijän roolin. Tietysti myös siivosin jatkuvasti, kokkailin aina eri ruokia ja leivoin. Ihme etten koskaan sairastunut mihinkään syömishäiriöön..

 

Olin kuin kone, ja saavutin tavoitteeni. Tärkeimmän asian unohdin kuitenkin kokonaan, nimittäin onnellisuuden. Olihan toki hetkiä jolloin olin onnellinen, mutta suurimmaksi osaksi olin tyytymätön, aivan kaikkeen. Monesti kun pääsin kotiin niin romahdin vain lattialle ja itkin. Olin aivan loppu, mutten tiennyt miksi. Ajattelin, että minullahan on kaikkea mitä ihminen voi haluta. Olin menestynyt, ja onnistuin asioissa joihin ryhdyin. Miksen siis muka olisi myös onnellinen. En ymmärtänyt, että onni vaatii omannäköisiä päätöksiä ja omien rajojen kunnioittamista.

 

Pahaoloni muuttui fyysisiksi oireiksi, unettomuudeksi ja todella pahoiksi vatsakivuiksi. Voisi kuvitella, että niiden avulla olisi heti oivaltanut ettei kaikki ole hyvin. Jatkoin ¨superihmis¨ elämääni kunnes itkuisuus valtasi elämäni, ja olin todella uupunut, sillä olin valvonut lähes kaksi kuukautta. Ulospäin kyllä jaksoin hymyillä, joten olin aika yksin onnettomuuteni kanssa.

 

Hetken velloin siinä pahassa olossa, kunnes päätin etten halua käyttää elämääni olemalla onneton. Aloin miettiä miten voisin saada elämääni onnen. Jaoin elämän osa-alueisiin ja mietin miten voisin edes yhtä niistä alkaa kohentaa. Pala palalta aloin rakentaa onnea. Tuo rakennusprojekti vaati omien rajojen asettamista sekä pakonomaisesta suorittamisesta luopumista. Myönsin itselleni, etten ole superihminen, enkä varsinkaan kone. Olen ihminen, jolla on tunteet ja oikeus onnellisuuteen.

 

Rajojen luominen on ollut todella työlästä, mutta erittäin antoisaa. Olen niin onnellinen, että välillä meinaan ihan pakahtua onnesta. Osaan sanoa ei ja tiedän tarkkaan miten paljon jaksan mitäkin asioita. Olen oppinut uudella tavalla sen, että kaikki on mahdollista. Vaalin rajojani, sillä tiedän että ne luovat raamit onnellisuudelleni.

 

Osaatko sinä kunnioittaa rajojasi?

 

Valoa ja iloa päivääsi! <3

-Wilma-