Lupa mokata

Olen yrittänyt opetella eroon pakonomaisesta onnistumisen tavoittelusta, yrittänyt sisäistää sen että on ihan ok myös mokata tai epäonnistua. Tämä taival on ollut haastava entiselle perfektionistille. Se tunne kun onnistuu on niin huumaava, että välillä on haastavaa olla armollinen itselleen. Eilen olin kuitenkin pitkästä aikaa joogaamassa ja päätin vetää tunnin rennosti, sallia itselleni mokailun ja sen että tekee jotain väärin.

 

Jooga alkoi sillä että olin heti ymmärtänyt ohjeet väärin, ohjaaja tuli lempeästi korjaamaan liikettäni. Ensin minut valtasi valtava epäonnistumisen tunne. Aina kun tilanne on hankala tai koen mokanneeni alan nauraa hysteerisesti.. Minut hyvin tuntevat tietävät miltä se kuulostaa ja miten se eroaa normi naurustani. Siinä sitten pidättelin hysteeristä nauruani ja rauhoittelin itseäni. Päätin että lopputunnin teen vaan letkeällä meiningillä, jos mokaan niin sitten mokaan ei se maailma siihen kaadu.

 

Mokia tuli useampi ja jokainen tuntui huojentavammalta. Ensimmäisen mokan jälkeen naurua ei enää tullut, tulikin onnistunut olo siitä että mokasi. Oli paljon rennompaa vetää tunti ilman mitään paineita. En ole aiemmin edes ajatellut että aiheutan itselleni paineita sillä, että yritän viimeiseen asti välttää mokia. Ystäväni kerran totesi että olisi hyvä opetella mokaamaan ja ottaa rakentava palaute hyvän kautta, eikä niin että joku yrittää ojentaa.

 

Joogassa haasteeni on ollut myös siinä, että haluaisin aina tietää mitä tulee seuraavaksi. Nyt päätin kuitenkin vaan mennä flowssa, miettimättä sen enempää mitä seuraavaksi tulee. Oli niin paljon rennompi tunti kuin normaalisti. Tunnin jälkeen oli paljon rauhallisempi ja rentoutuneempi olo kuin normaalisti. Oli huojentavaa huomata että osasin mokata.

 

 

Tunnin jälkeen käppäilin kotia kohti, tuijotellen kuuta ja sinistä taivasta. Sisälläni oli rauha. Jooga teki pitkästä aikaa todella hyvää ja siinä olleessa meditaatiossa pääsin syvään rentoutumisen tilaan. Lupa mokata oli samalla antanut luvan onnistua ihan uudella tasolla. Onnistuin mokaamisessa, jos niin voi edes sanoa. Osasin olla itselleni armollinen ja se tuntui todella hyvältä.

 

Tietyissä asioissa osaan kyllä toimia ilman paineita, niissä missä ympäristön vaikutus on niin suuri että tiedän ettei lopputulokseen voi täysin vaikuttaa. Haastavinta on antaa tilaa mokille niissä tilanteissa missä tiedän että voin täysin vaikuttaa lopputulokseen. Vapaa-ajalla suurin osa aktiviteeteista on sellaisia, joissa on täysin vastuussa lopputuloksesta. Mikä siinä mokaamisessa sitten on niin pelottavaa? Miksi ajatus mokaamisesta tuntui niin pahalta, että siihen piti ihan orientoitua että se on mahdollista.

 

Mokaamisessa ehkä pelottaa se että toiset tuomitsisi, joku ivaisi ja nauraisi. En millään haluaisi joutua ivan alle tai kokea että toiset dissaa. Kirjoitin taannoin siitä miten minua on koulukiusattu ja miten se on jättänyt pysyvät arvet. Nuorena tuntui niin pahalta jäädä ulkopuoliseksi, oli ihan hirveää olla pilkankohde, se tuntui niin pahalta että sitä tunnetta on halunnut välttää viimeiseen asti.

Minusta ei ole hyvä mielistellä ketään tai väkisin yrittää saada hyväksyntää, silti huomaan välillä sortuvani siihen. Elämä on ikuinen kasvuprosessi ja näköjään vieläkin on asioita menneisyydestä joista olisi hyvä kasvaa yli. Tämä pelko ei ole tiedostettua tai jotain mikä rajoittaisi elämääni, se on pelko joka vain välillä nostaa päätään. Tuntuu pahalta ajatella että niin kaukainen kokemus kuin ulkopuoliseksi jääminen on yhä läsnä pelkona.

 

En varmasti ole ainoa joka haluaisi vain sopeutua joukkoon, tuntea olonsa hyväksytyksi. Hyväksytyksi tulemisen tunne on minulle suuri onnistuminen, tieto siitä että kuuluu joukkoon on huojentava. Kenenkään ei tulisi pelätä sitä kelpaako tai sopiiko joukkoon, pitäisi riittää ja kelvata juuri sellaisena kuin on. Siinähän se suurin pelko mokaamisessa onkin, mitä jos ei sovi joukkoon, mitä jos jää ulkopuoliseksi. Yksinäisyyden pelko on itsellä suurin pelko kaikista. Kokemukset siitä että onkin päässyt osaksi joukkoa ovat onneksi lieventäneet pelkoani.

 

Toivon että vielä koittaa päivä kun huomaan tämän pelon kadonneen, silloin voin todeta että olen todella päässyt yli niistä arvista joita kiusatuksi tuleminen minuun jättänyt. Ennen sitä annan luvan mokille ja hyväksyn sen ettei kaikkiin porukoihin vain sovi. Oikeat ihmiset ja porukat kyllä löytyvät aina ja niistä olen todella kiitollinen.

 

 

Valoa ja iloa päivääsi! <3

 

Rakkaudella

Wilma