Kaksi erilaista alkua
Mietin aina välillä hiukan harmissani sitä, kuinka erilaisen elämän alun tuo meidän kuopus on saanut siskoonsa verrattuna. Tytön syntyessä minun ja miehen elämät heittivät kuperkeikkaa, ja sopeutimme kaiken sen totutun arkemme ja meininkimme pienen vastasyntyneen tahtiin. Me ehdimme nuuhkia ja laulaa. Nukuimme tytön kanssa päiväunia ja heräsimme hikisen nihkeinä toisiamme tuijottaen. Vastasimme tytön jokaiseen itkuun heti ja näimme kaikki onnistumiset ja ehdimme kehua. Leikimme pitkään ja saatoimme lorutella vaikka koko illan.
Poika on taas sysätty heti menoon ja meininkiin mukaan, jossa hänen sijastaan orkesteria on johtanut melkein kolmevuotias isosisko, jonka tutuista rytmeistä piti tietysti pitää kiinni. Poika kulki siinä mukana samalla, kun me muut elimme arkeamme ihan siinä missä ennenkin. Yhteisiä päiväunia taisimme nukkua ehkä kolme kertaa, ja liian usein tyttö on tullut kiljahdellen ilmoittamaan keittiöön mitä kaikkea uutta tuo ihmeellinen pikkuveli on taas oppinut. Poika on imetetty samalla, kun olen tehnyt makaroonilaatikkoa tai taistellut siitä, laittaako esikoinen talvipakkasella sandaalit jalkaansa vai ei.
Siinä missä tyttö oli käynyt vauvauinnissa, muskarissa, vauvajumpassa, perheliikunnassa ja ties missä, on poika pötkötellyt vain tyytyväisenä meidän mukana. Eikun kävimme me kerran Kiasmassa värikylvyssä sekä Oopperan taidetuokiossa, johon mun piti lopulta raahata se isompikin tyyppi mukaan lapsenvahdin sairastuttua äkillisesti. Ja siinä ne pojan ”omat hommat” sitten olivatkin. Tytön vauvakirjakin on täytetty jokaista hammasmerkintää myöden, kun taas pojan kirja ammottaa tyhjyyttään muutamaa hätäistä merkintää lukuunottamatta. Kaikki merkkipaalujen päivämäärät ovat kyllä ylhäällä, mutta ne ovat jossain puhelimeni muistiossa. Enkä mä edes muista tarkistamatta mihin aikaan poika on syntynyt. Esikoisen syntymäajan muistan tuosta vain.
Tuntuu jotenkin väärältä, ettemme ole voineet tarjota toiselle lapsellemme sitä samaa mitä esikoisemme meiltä sai. Pojan kuullen on huudettu ja itketty heti hänen syntymästään lähtien, kun taas tytölle on lirkuteltu niitä näitä jatkuvasti. Tietysti sitä on tehty kuopuksellemmekin mutta hän on saanut kuulla kaikki muutkin tunneskaalat läpi elämänsä ensi hetkistä lähtien, ja joutunut taistelemaan ajastamme, huomiostamme ja sylistämme.
Mutta sitten taas toisaalta en voi olla ajattelematta miten hauskaa noiden pikkusisarusten elämä voi olla. Ympärillä raikaa lastenlaulut ja koko asunto on iloisen sekaisin leluista. Esikoinen on taas puuhastellut muutaman hassun puulelun kanssa ja kajareistakin soi lähinnä Radio Helsinki. Ja eipä ole meidän esikoisemme köllötellyt viiden kuukauden ikäisenä imeskelemässä kävyn reunaa pihalla tai saanut syödä kilokaupalla hiekkaa. Poika saa vieläpä viettää päivänsä toisen lapsen kanssa, joka jaksaa ottaa hänet mukaan ties mihin hauskoihin juttuihin joita me vanhemmat emme ikinä keksisi. Poika on päässyt mukaan leffailtoihin, hurjastelemaan pulkkamäkeen ja tehnyt ties mitä jännää reippaasti ennen siskoansa.
Jotenkin haluan uskoa, että vaikka molemmilla on ollut ihan erilaiset elämän alut ovat kummatkin saaneet elämäänsä jotain ainutkertaista ja tärkeää. Sellaista mitä emme ole voineet tarjota kuin vain toiselle lapsista. Tyttö sai aikaa ja poika valmiin perheen, johon hän sujahti mukaan tuosta vain.