Äiti kahdelle
Olen ollut nyt kolme ja puoli kuukautta äiti kahdelle. Nyt voin todeta ensimmäistä kertaa, että minä pärjään, meillä menee hyvin ja suurimman osan ajasta on oikeastaan ihan kivaakin. Enää tieto miehen kokopäiväisestä poissaolosta ei aiheuta paniikkia tai pelkoa siitä, miten jaksan tai pystyn viemään homman läpi yksin aamusta iltaan. Suurin osa päivistä hoituu siinä missä ennenkin; ehdimme rakentaa majan keskelle olohuonetta, päristellä mahoja, leipoa sämpylöitä ja laulaa kaikki kolme sohvalla Nalle Puhin sadelaulua uudestaan ja uudestaan. Niiden lisäksi minulla on vieläpä aikaa heittää pyykit pyörimään ja laittaa ruokaa. Mutta tähän pisteeseen ei olla päästy helpolla, sekä minun että esikoisen on täytynyt opetella ja hyväksyä uudet roolit ja tavat toimia perheessämme.
Esikoisen ollessa ainut lapsi olin äiti, joka pyyhki lapsen suun jokaisen ruokailun jälkeen. Olin äiti, joka leikkasi kynnet ennen kuin ne ehtivät edes kasvaa pitkiksi. Äiti joka kuunteli, selitti ja antoi aikaa, vaikka kauppareissu oli venynyt jo paljon ajateltua pidemmäksi. Olin äiti joka jaksoi ja ehti leikkiä sekä ottaa syliin ja halia niin pitkään kun toinen sylissä viihtyi.
Kunnes olin äiti kahdelle. Olin joko puolikas äiti molemmille tai sen verran kokonainen vain toiselle, että illalla nukkumaan mentäessä mahassani painoi ja vakuutin, että huomenna keskityn vuorostani toiseen lapseeni enemmän. Tuntui, ettei minusta ole kahdelle äitiä. Kuopuksen kanssa ei voinut enää viettää sitä samanlaista kiireetöntä aikaa, mitä esikoisen kanssa vietimme. Emme voineet pötkötellä navat vastakkain, toisiamme tuijotellen ja varpaita laskien aamuimetyksen jälkeen, koska yksi tarvitsi puuronsa ja pyysi jo innoissaan leikkimään. Tuntui, että vauvan kanssa ehti hoitaa vaan imetyksen ja vaipan vaihdon. Oli huono omatunto kun pieni makoili yksin lattialla pitkiäkin aikoja, sillä välin kun laitoin ruokaa, autoin isompaa pukeutumisessa tai lohdutin. Päivisin perustyytyväinen vauva tuntui hukkuvan esikoisen tarpeiden ja leikkien alle.
Esikoisen kanssa ei taas enää voinut leikkiä pitkään ja hartaasti, koska vauva roikkui toisessa tississä tai kitisi sylissä. Kauppareissun jälkeen raahasin itkevää kolmevuotiasta kotiin, koska vaunuista kuului jo nälkäkitinää. Suu jäi pyyhkimättä ja moni lohduttava syli liian lyhyeksi. Iltaisin mieheni poissa ollessa iltasatu luettiin nopeasti ja toista kirjaa ei enää voinut lukea, sillä huutava vauva piti saada rauhoittumaan. Tuntui pahalta, joko toista tai molempia kohtaan. Mietin, olisiko esikoisen parempi olla sittenkin päiväkodissa, kun kotona väsyneen ja huutavan äidin kanssa.
Asiat onneksi helpottivat vauvan kasvaessa. Iltahuudot loppuivat, tississä ei enää oltu kiinni jatkuvasti ja päiväunien kestoa ei tarvinnut arvailla, jolloin aikaa oli myös helpompi jakaa molemmille. Mutta tärkein muutos oli se, että esikoinen alkoi sopeutumaan uuteen perheenjäseneensä ja oppi odottamaan. Hän ymmärsi, että tummien silmänalusten ja harjaamattoman hiuspehkon takana oli edelleen se sama äiti, jonka täytyi nyt vain huolehtia myös vauvasta. Minä taas opin ennakoimaan ja toimimaan niin, ettei kukaan ehdi huutaa väsymystään tai nälkäänsä. Tajusin myös, että äitinä olo on paljon muutakin, kun puhdas suu tai siisti koti. Ja samalla hyväksyin sen, että lapsia on nyt kaksi ja minä tulen potemaan tuplasti huonoa omatuntoa.
psst Morning Glorya voit seurata nyt Facebookissa!