Arkea pikakelauksena

Mä olen aina tykännyt siitä, että elämä rullaa eteenpäin tasaisen kiireisenä niin että sohvalla lököily on ennen kaikkea luksusta eikä niinkään rutiinia. Ennen lapsia minut piti kiireisenä opiskelut sekä kaksi työtä, joten äitiyslomalle jääminen tuntui aluksi ihme laiskottelulta. Elämä kulki kuitenkin tytön syntymänkin jälkeen mukavan vauhdikkaasti eteenpäin, kun kädet olivat koko ajan täynnä vauvahommista ja jokaiseen asiaan kului vähintäänkin tupla-aika entiseen verrattuna. Mihinkään ei ollut periaatteessa kiire mutta lounaat, kahvittelut sekä erilaiset vauva-aktiviteetit pitivät huolen siitä ettei tällaiselle höyrypäällekään käynyt aika pitkäksi. 

Töihin ja kouluun palattuani saimme maistaa hetkeksi niitä kuuluisia ruuhkavuosia, jossa liidin tukka putkella työharjoitteluiden, koulun, kodin sekä tytön hoitopaikan väliä. Viikonloputkin olivat aina täyteen buukattuja, koska silloin oli ainoa mahdollisuus oikeasti tehdä jotain. Aika pian vedimme edelleen sitä ihan samaa arkirumbaa mutta erona oli vain se, että voin aivan järkyttävän pahoin ja laahustin ympäri kaupunkia oksennuspussi toisessa kädessä. Kasvava vatsani alkoi kaiken sen hässäkän keskellä tuntua pääsylipulta johonkin ihan muuhun ja aloin ensi kertaa odottamaan, että elämäni oikeasti vähän hidastuisi. 

Mutta tässä sitä taas ollaan kotiäitinä, eikä tämä elo ole oikeastaan rauhoittunut yhtään. Arkemme jyskyttää eteenpäin kuin lännen pikajuna, ja päivät vaihtuvat uuteen ennen kun ehdin edes pyyhkiä liiskautuneet banaanit pois syöttötuolin istuimelta. En ollut tajunnutkaan miten nopeasti aika voi liitää, kun jaloissa pyörii säätämässä yhden lapsen sijasta kaksi mukulaa jotka molemmat tarvitsevat osansa. Päivät hujahtavat hetkessä ohi ja liian usein tuntuu, että olen viettänyt ne tasan keittiössä, ruokakaupassa sekä eteisessä pukemassa tai riisumassa perheen pienimpiä. Kaikki äitiyslomalle suunnittelemani rästihommat ovat jääneet tekemättä, en ole lukenut yhtäkään kirjaa loppuun ja valokuvaprojektini on odottanut nyt kohta vuoden tekijäänsä. Vauvakin on kasvanut kuin varkain jossain siinä sivussa – ressukka.

Vaikka rakastankin elämäämme juuri näin, on välillä pakko vähän jarrutella sekä yrittää hidastaa tahtia, jotta tästä ihanan kamalasta pikkulapsivaiheesta jäisi edes jotain käteen. Olen yrittänytkin viime päivinä päästä hälläväliä-moodiin jättämällä suosiolla ruuan jälkeen likaiset lautaset lojumaan keskelle pöytää sekä antamalla leluröykkiön olohuoneen lattialla paisua entisestään niin, että minulle jäisi edes vähän enemmän aikaa puuhastella niiden kaikista tärkeimpien kanssa, ennen kuin aika menee menojaan ja lapsista tulee liian isoja.