Henkinen treenikehitys

Viimeisen kahden kuukauden aikana juoksutreenini ovat kehittäneet minua muutenkin kuin vain fyysisesti. Vaikka olin alusta asti täysillä mukana uudessa juoksuharrastuksessani sekä hyvin motivoitunut saavuttaakseni ensi kevään juoksutavoitteeni, joku hommassa kuitenkin jatkuvasti tökki. Innostuksestani huolimatta ajatus seuraavan päivän lenkistä saattoi ahdistaa, ja keksin kasan parempaakin tekemistä kun hikoilun tihkusateessa. Oli jotenkin todella nihkeää istuttaa vanhoihin elämäntapoihini säännölliset juoksulenkit, puhumattakaan sohvan vieressä tehtäviin kuntopiireihin. Jouduin kamppailemaan itseni kanssa jatkuvasti ja keksiä erilaisia porkkanoita jotta ne juoksutrikoot menisivät päälle. 

Nyt kuitenkin parin viime viikon aikana olen yllättänyt itseni todella monta kertaa, ja olen saavuttanut nyt jonkin sortin henkisen treenikasvun. Juoksu ei ole enää jotain mitä pitää tehdä vaan siitä on tullut osa normaalia elämääni. Lenkit ovat ikään kuin luikerrelleet osaksi arkeani, ja nykyisin lähden juoksemaan ilman sen suurempaa ajatustyötä tai itseni tsemppaamista. On myös hauska huomata kuinka äkkiä jostain mitä en olisi ikinä voinut kuvitellakaan tekeväni on tullut normi. 

Vielä viime kesänä ajatus neljästä juoksulenkistä plus yhdestä kuntopiiristä viikossa olisi tuntunut aivan utopistiselta, kun nyt taas huomaan ajattelevani että kaksi lepopäivää viikossa on oikeastaan aika paljon. Nykyisin kolmenkymmenen minuutin juoksut ovat naurettavan lyhyitä, lähden lenkille säällä kun säällä ja runnon sovitut treenit arkeemme vaikka väkisin. Joskus se tarkoittaa juoksulenkkejä illalla yhdeksän jälkeen ja joskus taas hölkkään kyläilyn jälkeen kotiin muiden huristellessa autolla kodin lämpöön. 

Tietenkään aina ei edelleenkään huvita lähteä ja pitkän päivän jälkeen 45 minuutin hölkkä tuntuu todella vaikealta. Mutta koska tiedän kuinka hyvän olon ja fiiliksen saan rutistuksestani, en kauhean helposti enää skippaa juoksulenkkejäni. Lähden juoksemaan siinä missä käyn kaupassa tai teen ruokaa. Välillä täynnä intoa ja tarmoa, välillä taas pitkin hampain. Lenkeistä saamani energia ja mielihyvä ovat koukuttaneet minut tosissaan ja nyt tuntuu oikeasti ensimmäisen kerran, että juoksu on tullut jäädäkseen.