Kahdenlaista rakkautta

Esikoisen syntyessä en tuntenut mitenkään erityisen suurta tai mahtavaa rakkautta sitä meidän pientä ja avutonta nyyttiämme kohtaan. Rakastin toki, mutta rakkaus oli enemmänkin jotain hyvin vaistonvaraista sekä sisäänrakennettua huolehtimisviettiä kuin puhdasta sekä koko sydämeni täyttävää äidinrakkautta. Tyttö raivasi kuitenkin hiljaa ja huomaamatta tilaa sydämestäni siihen miehen sekä perheeni viereen, ja otti siitä tiukan otteen. Rakkauteni kasvoi päivä päivältä yhä lujemmaksi sekä vahvemmaksi mitä tutummaksi tulimme toisillemme. Jokainen vaipanvaihto, yöheräämiset sekä rinnallani kuuluva pieni tuhina opetti minua rakastamaan lastani niin paljon, että välillä tuntuu etten saa henkeä. Mietin usein miten rakkauteni riittäisi ikinä vielä toisellekin lapselle, jos me joskus sellainen saataisiin. Rakastin nimittäin jo siinä vaiheessa koko sydämeni solmuun sekä sellaiseksi mytyksi etten uskonut siitä irtoavan enää yhtään rakkautta kenellekään muulle. 

Mutta irtosihan siitä. Ihan yhtä paljon sekä pyyteettömästi ja tällä kertaa myös ihan välittömästi. Osasin rakastaa poikaa heti ja täysillä ensi parkaisusta lähtien. Kun paitani sisään nostettiin tuo pieni hiukan sinertävä tyyppi, pyyhkäisi ylitseni suuri rakkauden aalto. Sellainen, mitä en ikinä esikoisen syntymän aikana kokenut. Rakastin pojassa ihan kaikkea ja ihan yhtä paljon kun esikoistamme, mutta eritavalla.

Pojan syntymä ei missään nimessä syrjäyttänyt esikoisen asemaa rakkausjalustalla, päinvastoin, se syvensi rakkauttamme entisestään mutta välillä tuntui epäreilulta kuinka erilaista rakkauteni lapsiani kohtaan oli. Vauva oli jotain uutta, ihmeellistä sekä haurasta jota piti jatkuvasti katsella sekä ihastella kuin rakkauden alkuhuumassa. Tytön kanssa olimme taas kuin vanha timanttihäitään viettänyt pariskunta, ja välillä toinen otti päähän ja pahasti. Vauva ei ärsyttänyt, ja me tanssimmekin hormoonihuuruisessa rakkaudenhuumassa ilman huolen häivää kun taas kolmevuotiaan metkut saivat mut välillä raivon partaalle. Vakkei kiukuttelu sekä ylenpalttiset raivarit rakkauttani mitenkään vähentäneet, silti ajatus siitä että rakastin sitä toista ilman yhtäkään negatiivista ajatusta tuntui pahalta. Olisin halunnut rakastaa molempia ihan samalla tavalla.

Nykyään tilanne on jo tasaantunut, sillä minun ja pojan rakkaus on muuttunut arkisemmaksi ja nuo pikkuveijarit rasittavat ja ovat rasittamatta ihan yhtä paljon. Mutten siltikään voi sanoa rakastavani heitä ihan samalla tavalla joka päivä, muttei ehkä tarvitsekaan. Rakkauteni määrä molempia kohtaan pysyy vakiona mutta sen vahvuus vaihtelee. Joinain päivinä toinen on maailman ihanin, ja rakastan niin niin paljon etten meinaa tuolillani pysyä kun taas toisen kanssa tuntuu, että sukset menevät ristiin koko ajan. Mutten missään nimessä noina päivinä rakasta jompaa kumpaa yhtään enempää tai vähempää. Toisina päivinä taas on niin kiire, että koko rakkaus hukkuu jonnekin sinne lounaan, kaupan, hammaspesujen sekä imuroinnin alle. Ja sekin on ihan ok.