Kaikki se mitä en halunnut olla
Seurasin viime viikonloppuna tahallisesti tai tahattomasti provosoivasta some-päivityksestä lähtenyttä kohua, ja jäin miettimään mitä minä oikein ajattelin noista pikkuihmisistä äiteineen ennen kun esikoisemme syntyi. Olen aina tiennyt haluavani omia lapsia, mutta silti jostain syystä ennen ensimmäistä raskauttani lasten saaminen tuntui koko elämän hassaukselta. Parikymppisenä elelin mielestäni elämäni timanttisinta aikaa, ja parasta mitä tiesin oli kulauttaa ystävän kanssa iltavuoron jälkeen kylmä siideri sekä juoruilla pojista. Ajattelin, että lapset kuuluisivat elämääni sitten joskus kun olisin valmis luopumaan oikeastaan ihan kaikesta.
En halunnut myöskään missään nimessä muuttua perinteiseksi äiti-ihmiseksi siivouspäivineen. Ja taisin jopa miettiä, ettei minun lapseni sitten koskaan huutaisi tuolla tavalla, nirsoilisi ruokapöydässä tai pyyhkisi räkää paitansa hihaan. Mielessäni oli myös liuta asioita joita en ainakaan ikinä tulisi tekemään tai minkälainen en koskaan olisi sitten kun saisin lapsia. Perhe-elämä vaikutti kuolettavan tylsältä, äidit liian kireiltä sekä lapset hankalilta.
Mutta tässä sitä nyt ollaan imuri ja moppi kädessä vähintäänkin kerran viikossa. On tyttö, on poika, mies, kolmio sekä auto. Nukkumaan menen joka ilta ennen puoltayötä ja kaksi lasia viiniä todellakin tuntuu jo jossain. Viikonloppumme starttaa saunavuorosta johon hipsimme rappukäytävän läpi pyyhkeet olalla lähes joka perjantai. Lauantaisin laahustamme yöpuvut päällä pitkälle aamuun ja rakennamme Dubloista prinsessalinnoja. Silmieni alle on alkanut muodostumaan komeat pussit, spontaanit menot ovat karsiutuneet minimiin ja päivän ohjelman suunnittelemme melkein aina pojan rytmin mukaan. En muista enää miltä ei huolta huomisesta –fiilis tuntuu, sillä seuraavana päivänä ei välttämättä ole huolia mutta vaipanvaihtoja, leikkiä sekä loputonta ruokahuoltoa kylläkin. Päiväunia nukumme miehen kanssa vuoroissa ja omat menot täytyy sumplia yhdessä.
Olen nyt kaikkea sitä, mitä en koskaan halunnut olla. Ja hyvä niin. Elämäni on nimittäin kaikessa tylsyydessään ihan mahtavaa, ja tuntuu etten ole koskaan ollut näin tasapainossa tai saanut yhtä paljon aikaiseksi kun nyt. En ehkä elä tällä hetkellä sitä elämäni parasta aikaa ja lapsetkin kiukuttelevat sekä sotkevat siinä missä kaikki muutkin, mutta nautin tästä kaikesta silti ihan suunnattomasti. Kuppi teetä sekä hyvä voileipä iltaisin, reipas ulkoilu, kikattavat lapset ja koko perheen yhteiset jutut tekevät minut todella onnelliseksi. Lasten myötä olen saanut niin paljon enemmän kuin mistä olen luopunut.