Kiukkua mukulakivikaduilla

Kun reissukaverina on kolmevuotias voi odottaa tasan kahta asiaa. Joko kaikki menee putkeen ja hommat hoituvat järkyttävän hyvin, tai sitten ei.

Pakkasin alkuviikosta lapset autoon, ja huristelimme kohti kesän ykköskohdetta ja vanhaa kotikaupunkiani Porvoota. En ollut tehnyt oikeastaan kertaakaan kunnon kesä-Porvoo kierrosta poismuuttoni jälkeen, ja halusin muutenkin näyttää tytölle vanhoja kotikulmiani. Päätin vetää kotiseutukierroksemme turistin tavoin, eli reissumme koostui vanhan kaupungin pikkukujista, muutamasta suklaapuodista, maailman ihanimmasta lelukaupasta sekä lounaasta hyvän ystäväni kanssa. Olin aika täpinöissäni retkestämme, ja näinkin jo mielessäni kuinka kävelemme tytön kanssa käsikädessä ihanasti Vanhan Porvoon mukulakivikatuja. 

Kaikki varoitusmerkit olivat kuitenkin ilmassa jo koko automatkan ajan, mutta ajattelin homman siitä tasaantuvan kunhan pääsisimme perille. Alku sujuikin ihan kivasti kun pyörimme Vanhan Porvoon ei niin suosittuja katuja, mutta sen jälkeen koko reissussa ei ollutkaan enää mitään ihanaa tai idyllistä.

Tyttö yritti karata kolme kertaa Pienestä suklaatehtaasta, hän kieltäytyi liikkumasta ja makasi pitkin pituuttaan keskellä kävelykatua minun repiessäni häntä ylös naama punaisena. Hän juoksi karkuun, ei totellut, halusi kotiin ja sai järkyttävän itkuraivarin keskellä Riimikkoa koska en ostanut hänelle leikkimiekkaa, ritarinkypärää ja suojakilpeä. Mukulakivillä oli hankalaa kävellä, Brunbergillä haisi ja siellä oli liikaa ihmisiä, välillä oli liian kuuma, välillä taas liian kylmä ja Porvoo oli suorana lainauksena kaikista tylsin paikka ikinä. Lounaalla kalakeitto oli hirveetä sontaa, ja puolet lounaastamme hän itki kurkku suorana. Siinä vaiheessa kun yhtä haukkua vaille syöty jätski putosi maahan, oli homma viimeistään taputeltu. 

Sen jälkeen kun tytön uhma loppui, elo on ollut melko seesteistä eikä mitkään päivät ole olleet lähelläkään näin hirveitä. Sain laskea päivän aikana noin tuhat kertaa kymmeneen, ja kirosin mielessäni että tämä oli viimeinen kerta kun lähden ikinä minnekään. Vaikka tiesin, ettei tuo kolmevuotias söpöliini tehnyt niitä tempauksiaan tahallaan, oli mun kuitenkin hiukan vaikeaa pysyä rauhallisena ja hyvällä mielellä. Ystävänikin totesi, että tyttö on ihan kuin teini-ikäinen. Eli niitä aikoja odotellessa.  

Kun olin kantanut rimpuilevan sekä huutavan tytön autoon ja pääsimme vihdoin kotimatkalle, huokaisin syvään. Tyttö kysyi takapenkiltä miksi huokaisin ja vastasin hänelle huokaisevani vaan tätä elämää. Tyttö oli hetken hiljaa ja huokaisi sitten itsekin sanoen samalla ”niin, elämä on ihanaa.”

Seuraa Morning Glorya: Facebook / Bloglovin / Instagram @morningloryannika