Kuinka monta lasta on tarpeeksi?
Kun repii silmäpussit roikkuen ja pukluvana paidalla valuen viidettä kertaa muovailuvahaa sukastaan irti, sitä miettii että kuka hullu haluaisi tähän vielä kolmannen tyypin sotkemaan ja valvottamaan. Nyt kun homma alkaa vähitellen rullaamaan ja jokainen on löytänyt paikkansa perheessä, ei sitä noin vain halua enää mennä rikkomaan. Nyt vain porskutetaan pikkulapsivaihe kunnialla läpi ja sitten on aikaa matkustella, harrastaa ja keskittyä parisuhteeseen. Työuraa ja eläkettäkin pitää miettiä, eikä kumpikaan parane kotona ollessa. Sitä paitsi, kuka haluaisi ottaa kolmea lasta hoitoon, jos joskus haluaisi käydä miehen kanssa jossain? Olisiko enää varaa matkustaa mihinkään, kun matkasta täytyisi pulittaa viiden ihmisen lentoliput? Mitäs jos kolmannella olisikin koliikki tai äärimmäisen paha teini-ikä? Entäs jos kolmannen jälkeen haluaisikin vielä neljännen?
Samalla huomaan kuitenkin viikkaavani haikeudella pieneksi jääneitä vauvan vaatteita myytäväksi. Tässäkö tämä nyt oli? Olenko muistanut nauttia tarpeeksi? Ei ikinä enää sitä kutinaa vatsanpohjassa, kun apteekista käy ostamassa raskaustestin. Enkö koskaan enää tunne sitä hentoa ensimmäistä potkua ja sitä kuinka ne voimistuvat viikko viikolta? Ei enää milloinkaan lähetetä pelon ja innostuksen vallassa viestiä, että nyt lähdetään synnyttämään. Enkö milloinkaan enää saa syliini kohtutuoretta tai leijaile vauvahattarassa? Meillä on jo kaksi niin ihanaa ja rakasta ja jos vaan mahdollista, voisimme saada vielä kolmannen yhtä ihanan ja rakkaan.
Kun ystäväni ja hänen miehensä saivat toisen lapsensa, he ilmoittivat, että heidän lapsilukunsa on nyt täynnä. Enempää lapsia ei tule, piste. Useammilla lapsiluku jää juuri siihen kahteen, mutta mistä sitä voi olla ihan varma, ettei halua enää lapsia? Mitä jos kolme olisikin juuri sopivasti? Kaduttaako myöhemmin, kun ei tehty vielä sitä yhtä?
Jo esikoista odottaessa tiesimme varmasti, että jos vaan saadaan, haluamme myös toisen lapsen. Olimme perhe kolmistaankin mutta tuntui, että joku puuttui. Nyt perhe tuntuu kokonaiselta mutta silti sitä välillä miettii, että jos kuitenkin vielä yksi. Mutta haaveilenko kuitenkin vain niistä ensimmäisistä päivistä ja viikoista joita Lentoaskeleita blogissakin niin hyvin kuvattiin. Siitä kun vauva on vastasyntynyt, aika on pysähtynyt ja kodin täyttää maidontuoksu. Ymmärränkö tosiaan, että siitä kolmannestakin kasvaisi myös oman tahdon omaava tyyppi, jonka vuoksi joutuisi laskemaan useamman kerran päivässä kymmeneen. Entäs jos sen kolmannen jälkeen miettisi, että ehkä kaksi olisikin ollut parempi? Ja kannattaakohan tässä edes miettiä vauvoja nyt, kun maailmaa katsotaan puklurätin läpi pää väsymyksestä ja alkuhuumasta pehmeänä.
Ps. kuvat otettu täällä