Kun vauva itkee
Se menee syvälle ja jäytää pientä reikää suoraan sydämeen. En riitä, en osaa, en ansaitse. Jos minulla ei olisi ollut jo yhden lapsen tuomaa kokemusta ja luottamusta itseeni äitinä, olisi olo ollut vieläkin pahempi. Esikoinen ei juurikaan itkenyt, joten en oikein ymmärtänyt kun puhuttiin, että vauvat nyt vaan itkevät. Eivät itke, kun ne saavat ruokaa, syliä ja unta. Kunnes toinen lapsi syntyi. Hän nimittäin itki. Itki niin sydäntä riipaisevalla tavalla, kun olisi todellisessa hädässä yksin ilman ketään. Joka ilta kahdesta kolmeen tuntiin kunnes lopulta nukahti. Se alkoi viikon ikäisenä ja loppui (onneksi jo) puolentoista kuukauden iässä. Ja se itku sattui, painoi ja ahdisti. Olisin tehnyt mitä vaan, jotta olisin saanut pois sen hädän joka itkussa kaikui. Aloin pelkäämään iltoja ja sitä tunnetta kun oma pieni huutaa eikä syli, tissi, tutti tai mikään muukaan auta. Usein itkin minäkin. Esikoinenkin alkoi puhua, kuinka iltaisin pelottaa kun vauva huutaa ja kaikki on erilaista.
Kun itkusta tuli sääntö eikä poikkeus siihen myös turtui. Tiedettiin mieheni kanssa että vaikka mitä tekisi, se ei lopu tai loppuu ja jatkuu taas minuutin kuluttua entistä voimakkaampana. Ilta toisensa jälkeen toistettiin samaa kaavaa, tissi-tutti-syli-tutti-syli-tissi. Joskus auttoi, joskus ei. Joskus pelkkä rinnan tarjoaminen sai aikaan vielä suuremman huudon. Välillä siihen taas tartuttiin sellaisella raivolla kuin ei olisi koskaan ruokaa saanutkaan. Huudosta tuli normi, ja meidän vauva nyt vaan sitten itkee. Toki se samalla sattui ja riittämättömyyden tunne painoi rintaa. Kun siltin pientä joka vihdoin oli nukahtanut itkuunsa toivoin, että huomenna olisi parempi. Vaikka tiesin ja tiedän ettei hän minun takiani huutanut, tuntuu silti välillä edelleen pahalta. En osannut auttaa tai lohduttaa.
Iltaitkut kuitenkin loppuivat yhtä nopeasti kuin ne olivat alkaneetkin. Yhtenä iltana vauva ei enää huutanut. Itkeskeli vähän mutta itku ei yltynyt paniikinomaisiin mittoihin. Pitkän aikaa jännitin iltoja, että joko se taas alkaa. Ei alkanut. Nykyään meillä elelee hymyilevä ja tyytyväinen tyyppi, joka kyllä itkee edelleen enemmän kun siskonsa aikoinaan. Itku saattaa myös alkaa hyvinkin nopeasti ja kovaa, jos sitä ei sekunnissa tajua miksi siinä sylissä kitistään. Välillä sitä saa myös tehdä pikakelauksella kaikki temput sirkusesityksestä pimeässä huoneessa hyssyttelyyn, mutta nyt se itku kuitenkin loppuu ja enää ei huudeta kymmentä minuuttia kauempaa.
En osannut odottaa, että vauvan lohduton itku voisi tuntua noin pahalta. Meillä se onneksi oli kohtuullisen lyhyt vaihe, josta selvittiin. Kuitenkin edelleen kun itku alkaa muistuttaa edes hetkeksi sitä mitä se oli, vihlaisee rintaa ja vääntää mahasta, ei kai taas.