Kuopus esikoisena
Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että mitäs jos kuopuksemme olisikin meidän esikoisemme. Vauvavuosi on nimittäin öitä lukuunottamatta ollut niin luvattoman helppo, etten malta olla aina välillä ajattelematta kuinka rentoa meillä olisi ollutkaan, jos superlungi poikamme olisi syntynyt ensimmäiseksi. Pääsimme toki kohtuu helpolla myös esikoisen vauvavuotena, mutta siinä oli ihan eri tavalla vauvametkuja sekä -säätöjä kun tässä vuodessa.
Olemme vauvan kanssa todella harvoin kahdestaan, ja ne vähät ajat kun voisimme omistautua vain toisillemme nukkuu tyyppi yleensä päiväunia. Pääsin kuitenkin jokin aika sitten leikkimään että mitä se elo pelkän poikavauvamme kanssa olisi, kun tyttö lähti isoäidilleen päiväksi hoitoon. Tyttö on ollut muutaman kerran aikaisemminkin koko päivän poissa, mutta kulutin ne päivät kaupungilla hoitamassa asioita kun kerrankin pääsin johonkin ilman sinkoilevaa kolmevuotiasta.
Vauveli veteli ihanan pitkät aamupäiväunet, ja sain aikaiseksi vaikka ja mitä. Hoidin rästihommat jotka ovat kolkutelleet takaraivossani, ja ehdin itsekin heittäytyä sohvalle lepäämään. Pojan herätessä kaikki soljui ihanassa vauvantahtisessa aikataulussa, ja ehdimme puuhastella yhdessä ihan vain kahdestaan. Mutta siinä vaiheessa kun rupesin tekemään lounasta, hommat eivät enää menneetkään ihan niin rattoisasti. Kaveri, joka on kolmeviikkoisesta asti makoillut tyytyväisenä lattialla, ilmoitti hyvin kovaäänisesti ettei moinen enää sopinutkaan. Poikaa ei voinut jättää hetkeksikään maahan, eivätkä mitkään maailman lelut tai vipstaakkelit auttaneet asiaa. Myös poistumiseni toiseen huoneeseen, joka normaalisti onnistuu melko hyvin, oli nyt suurin loukkaus mitä saatoin pikkujäbälle tehdä, ja hänet täytyi raahata joka paikkaan mukaan.
Vauva tönötti käytännössä koko hereilläoloaikansa sylissäni, tai vaihtoehtoisesti roikkui jalassa pyytäen syliin. Lounaan syönti, joka yleensä sujuu todella hyvin, oli yhtä taistelua ja leikkitaitonikin tuntui olevan vähän niin ja näin kitinästä päätellen. Helposta vauvasta tuli muutamassa tunnissa todella suuritarpeinen, ja kaikki se lupsakkuus ja hyväntuulisuus oli tipotiessään. Yhtäkkiä esikoisen vauva-aikakaan ei tuntunut enää niin konstikkaalta, ja peruin kaikki salaiset haaveeni siitä, että poika olisi esikoisemme. Illalla kun vauvan henkilökohtainen hoviviihdyttäjä saapui vihdoin kotiin, palasi myös rauha valtakuntaamme ja mutsi pääsi taas livahtamaan pissalle ilman järkyttävää huutoa.
On jotenkin hassua ajatella, kuinka paljon sillä on näköjään väliä että missä vaiheessa sitä on perheeseen syntynyt. Poikamme, joka on viettänyt koko elämänsä keskellä menoa ja meininkiä hämmentyi liian rauhallisesta olosta, ja näytti itsestänsä ihan uusia puolia. Kuinkahan paljon se oikeasti vaikuttaa persoonaamme olemmeko esikoisia, keskimmäisiä, kuopuksia vai ainokaisia?