Kyllä se siitä
Jos saisin matkustaa ajassa taaksepäin kylmän helmikuun iltoihin, jolloin meillä oli vastasyntynyt poika ja juuri isosiskoksi tullut melkein kolmevuotias tyttö. Niihin iltoihin, kun mies oli pitkiä päiviä poissa ja mä olin yksin kahden lapsen kanssa. Silloin mä halaisin itseäni lujasti ja sopertaisin korvaan, että kyllä se siitä. Mä kertoisin, että olet hyvä äiti ja riität juuri sen verran kuin nyt tarvitseekin.
Käskisin itkeä kaiken sen väsymyksen, pelon, epäonnistumisen ja riittämättömyyden pois sisälle hautaamisen sijaan. Mä kertoisin, että vauva ei itke enää kauaa sydäntä riipaisevaa useita tunteja kestävää iltaitkuaan vaan se loppuu jo aika pian, eli jaksa vielä tovi. Mä sanoisin, ettei esikoinen mene rikki vaikka et itkuisen vauvan takia pystynytkään lukemaan kuin muutaman sivun iltasatua.
Mä kertoisin, ettei kannata huutaa kun se isoksi tytöksi hetkessä kasvanut esikoinen on vielä oikeasti tosi pieni, eikä se ymmärrä. Eikä siitä ole yhtään mitään hyötyä. Mutta sanoisin myös, että joskus voi huutaa eikä sen takia tarvitse pyyhkiä silmäkulmiaan iltaisin. Mä tulisin ihan vierelle ja kuiskaisin, ettet ole huono äiti vaikka poika itkee niin paljon, ja joudut pyytämään liian monta kertaa päivässä tyttöä odottamaan. Kertoisin, että vielä joku päivä saat ihan varmasti nukkua koko yön heräämättä kertaakaan. Katsoisin syvälle silmiin ja puhuisin lempeästi siitä, kuinka rintaraivarit on vain vaihe ja kun sen yli pääsee on imetys ihanaa sekä vaivatonta.
Mä silittäisin poskea ja sanoisin, että voi kuinka tiedän miten paljon sua sattuu kun ette ole enää samalla tavalla te, sinä ja esikoinen. Ja kuinka kipeää tekee, ettet tunne yhtäkkiä tuota tyttöä ollenkaan etkä ehdi enää kuunnella hänen jokaista juttuansa, keskittyä pelkästään häneen tai antaa edes ripausta siitä läsnäolostasi mitä hän ennen sai. Puristaisin kädestä ja sanoisin, että anna sen sattua nimittäin siihen tottuu ja se helpottaa. Jonain päivänä ehdit ja jaksat olla vain hänen kanssaan ja pääsette tekemään ihan kahdestaankin jotain.
Mä kehoittaisin pysymään lujana, kun se vanhempi lapsista testaa rajojaan ja hakee paikkaansa perheessä johon on tullut uusi jäsen. Älä luovuta vaikka kuinka väsyttäisi, mä sanoisin. Muistuttaisin, että tutut rajat tuovat turvaa myös sille uudelle isosiskolle ja lopuksi mainitsisin, että on ihan ok että esikoinen ottaa päähän ja vauvaa pelkästään rakastaa. Nimittäin sekin muuttuu. Sanoisin myös, ettei tarvitse potea huonoa omatuntoa siitä, ettei vauvan jokaiseen tarpeeseen pysty vastaamaan heti tai ette voi makoilla kahdestaan sängyllä vain toisianne tuijottaen.
Sitten ihan lopuksi mä kertoisin ihania tarinoita siitä, mitä kaikkea olisi vielä edessä: te menette rannalle kaikki kolme ja juosta viiletätte matkalla ison alamäen kiljuen ja nauraen. Te luette kirjoja peiton alla, syötte jätskit meren rannalla, leikitte piilosta ja leivotte kädet taikinasta sottaisina sämpylöitä. Te rakennatte Duploilla korkeita torneja, menette pyöräretkille ja pidätte leffailtoja. Ja kertoisin vielä ihan ohi mennen, että edelleenkin puolentoista vuoden päästä tulee olemaan rankkaa, muttei missään tapauksessa sellaista mitä nyt. Kyllä se siitä, mä lupaisin.