Metsäkerholainen

Tyttö aloitti metsäkerhon tällä viikolla. Kerho toimii kolmena päivänä viikossa aina kolmen tunnin ajan, ja se pidetään nimensäkin mukaisesti metsässä. Kerho lähtee läheisen päiväkodin pihalta, ja siellä ulkoillaan säällä kun säällä. Olin miettinyt kyseistä kerhoa tytölle jo viime kevääksi, mutta halusimme sitten kuitenkin pitää tytön kotona, ja antaa hänen rauhassa totutella uuteen elämäänsä isosiskona. Ajatus siitä, että minä ja vastasyntynyt olisimme tuijotelleet toisiamme kotona kahdestaan tytön ollessa kerhossa, tuntui jotenkin väärältä. Halusin, että tuoreella isosiskollakin olisi mahdollisuus tutustua kunnolla veljeensä, ja huomata että hommat hoituvat siinä missä ennenkin (ainakin melkein) ja äidin syliin pääsee edelleenkin koska tahansa. 

Ajatus kerhon aloittamisesta palasi kuitenkin mieleeni kesän jälkeen. Tyttö kasvoi ja kehittyi viime kuukausina ihan valtavasti, ja kerhon aloitus alkoi tuntumaan ajankohtaisemmalta. Hän saisi virikkeitä, takuuvarmasti oman ikäistänsä seuraa ja sen lisäksi hän pääsisi opettelemaan mitä on olla ryhmässä ja noudattaa yhteisiä pelisääntöjä. Muutama viikko sitten saimme tiedon, että tyttö oli saanut paikan metsäkerhosta. Ja voi sitä riemua! Tyttö pomppi tasajalkaa parketilla ja kiljui, että hänestä tulisi kerholainen.

Kävimme harjoittelemassa muutamana päivänä kerhossa niin, että minä olin mukana pysytellen taka-alalla. Eilen tyttö kuitenkin lähti muiden kanssa ensimmäistä kertaa yksin. Ja sinne se meni. Oranssi liivi päällä, reppu selässä ja pipo hassusti vinossa. Minä vilkutin ja olisi tehnyt mieli vielä rynnätä halaamaan. Tyttö vilkutti takaisin ja virnisti päälle. Moimoi äiti hän sanoi, eikä enää vilkaissut taaksepäin. Yritin esittää reipasta, mutta niin ne silmät vaan täyttyivät kyynelistä ja pala nousi kurkkuuni. Se mun iso tyttö muuttui yhtäkkiä niin pieneksi ja hauraaksi, että olisin halunnut hakea hänet takaisin ja tunkea pulloon, ettei vaan pääsisi ikinä karkuun tai menisi rikki. 

Kun lähdin tarhan pihasta minut valtasi vapauden tunne. Eteeni oli avautunut 40 minuutin aikaikkuna, jonka voisin käyttää miten haluaisin vauvan vedellessä sikeitä vaunuissaan. Aluksi tuntui, että olin pahanteossa kun kuljin tuttuja katuja pelkkä vauva mukanani. Olisin halunnut jäädä selittelemään puolitutuille, että ei se esikoinen ole poissa kun kolme tuntia ja kohta menen kyllä kotiin ihan varmasti imuroimaan. 

Kerhopäivä oli mennyt todella hyvin, ja tyttö oli löytänyt leikkikavereitakin heti. On kyllä ihan mieletöntä, että Helsingin kaupunki järjestää tallaisia kerhoja lapsille, ja samalla se äitikin pääsee päivän aikana imuroimaan juomaan teetä ihan hetkeksi rauhassa, ennen kun parvekkeelta kuuluu taas tuttua tuhinaa.